Urheilutoimittaja Pasi Reinin mainio kirja Kaaret ja tarinat – Keihäsmestarit Ruuskasesta Nevalaan julkistettiin Helsingissä. 

Kirjassa on mukana 25 mestareiden tarinaa, joihin mahtuu kaikenlaista: Pauli Nevalalta on puu-ukko hukassa ja Aki Parviainen muistelee kuinka valmennettava meinasi hajota käsiin. Mukana on myös monta koskettavaa tarinaa menestyksen taustoista.

– Haastatteluissa meinasi kyllä joskus tulla kyynelkin silmään, Rein tunnustaa.

Yleisurheilu.fi -tapasi Reinin kirjan julkistamisen yhteydessä.

Kerro vähän projektista?

– Kirjan idea valkeni kuin Kustille taivas, kun kustantaja määräsi julkaisun aikataulun. Kirjasta tulikin aika tarkasti sellainen, millaiseksi sen alkuvuodesta kuvittelin. Kirja kertoo urheilijoiden ja valmentajien äänellä, mistä huippu-urheilussa on kyse.

– Haastattelut veivät kirjaa yllättävänkin syvälle urheilun ytimeen. Mielestäni etenkin urheilijat ymmärtävät uraansa ja saavutuksiaan eri tavalla, kun siihen on tullut riittävästi etäisyyttä. Kymmenen vuotta ”siviilissä” on se taitekohta. Jos kaikki haastattelut olisi tehty vaikkapa urheilu-uran juuri päätyttyä, kirja olisi kovasti erilainen, köykäisempi.

Mikä itseäsi keihäänheitossa kiinnostaa?

– Urheiluliitto keksi joskus parikymmentä vuotta sitten saattaa keihästutkimusten tulokset myös meille toimittajille. Se puraisi, kun toimittajana alkoi itsekin ymmärtää, miksi joku heittäjä saa keihään parempaan vauhtiin kuin toinen. Heiton mekaniikka ja siinä käytetyt voimat kiinnostivat heti, joten sitä kautta syntyi innostus perehtyä samaan tapaan muihinkin lajeihin. 

– Kaaret ja tarinat -kirjan valmistumisen jälkeen olen alkanut epäillä, että kirjan idea alkoi hautua jo 1990-luvulla. Vannoin silloin, etten ikinä kirjoita kirjaa ja olin myöhemmin 12 vuotta ihan muissa töissä, mutta 2010-luvun keihäskeskustelu sai minut paneutumaan asiaan uudestaan. Kirjan haastatteluissa halusin ehkä vastaukset niihin kysymyksiin, jotka 1990-luvun uutistyössä jäivät esittämättä.

Tuliko vastaan yllätyksiä?

– Urheilun mentaalinen puoli. Siitä on puhuttu, mutta nyt uskon, ettei sen merkitystä urheilussa voi täysin ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Kirjassa kerrotaan useampia tapauksia, joita urheilijat ihmettelevät kymmeniä vuosia uran jälkeenkin. Kaikkea ei voi oikein selvittää – voi kädet turvota, tai urheilija tietää johtoasemassa ysikymppisen heitettyään että hopeaa on tulossa.

Mitä jäit miettimään?

– Kirjassa keskitytään pitkälti arvokisojen mitalisteihin ja heidän valmentajiinsa 1960-luvulta tähän päivään. Tuli tunne, ettei menestys osunut tälle porukalle sattumalta. Että onnistuminen oli lähes väistämätöntä. Olisi mielenkiintoista tehdä toinen keihäskirja arvokisakävijöistä, jotka eivät saaneet mitalia. Oliko valmistautuminen arvokisoihin ja suhtautuminen siihen haasteeseen erilainen?

– En kuitenkaan usko, että Kaaret ja tarinat –kirjan haastatteluista välittyvä, onnistumiseen liittyvä väistämättömyyden tunne on vain jälkiviisautta.

Mikä on suomalaisen keihäänheiton menestyksen salaisuus?

– Keihäänheitossa ei ole yhtä ainoaa oikeaa heittotapaa. Se on tyyppikysymys, sillä lähtökohtana ovat kunkin urheilijan vahvuudet, SUL:n lajivalmentajana 1960-luvulla toiminut Mikko Paananen kertoo kirjassa.

– Yksilöllisyys on suomalaisen keihäänheiton vahvuus, Tero Pitkämäki sanoo samasta asiasta.

– Keihäänheitossa on tullut jatkuvasti menestystä. Mitalisteissa on pitkiä, lyhyitä, vahvoja, tekniikkataitureita, nopeita ja niitä, joiden juoksuvauhti katsotaan almanakasta kuten Kimmo Kinnunen sanoo. Suomalaisen keihäskulttuurin vahvuus on siinä, että yksilöllisyyden merkitys tiedetään. Se on niin moneen kertaan todistettu. Siitä teen johtopäätöksen, että suomalaiset voivat oppia vaikkapa Julius Yegolta ja Ihab Abdelrahmanilta enemmän kuin muut.

Löysitkö mestareista jotakin yhteistä?

– Henkinen lujuus, joka välittyi haastatteluistakin niin, että iho meni kananlihalle. Se on jotain käsittämätöntä. 

– Jos tältä porukalta jotenkin riistettäisiin ne mestaruudet, he pystyisivät saavuttamaan ne uudestaan. Vielä seitsemissäkymmenissäkin. Siltä se tuntui haastatteluhetkellä. Nyt en ole asiasta ihan yhtä varma.

Mitä oli vaikea uskoa todeksi?

– Julkisuudessa käytyä toraisaa keskustelua keihästekniikasta. Yksilöllisyyden ja kunkin heittäjän vahvuuksiin perustuvan tekniikan ja harjoittelun idea on hyväksytty niin yksimielisesti.  Tähän liittyy 1960-luvun lajivalmentajan Mikko Paanasen haastattelu. Hänen ajatuksensa heittämisestä ja harjoittelusta tuntuu niin modernilta, että se teki vaikutuksen.

Mikä tarina naurattaa edelleen?

– Jarmo Hirvosen kielitaito. Hirvosen haastattelu oli muutenkin yhtä draamaa. Hän oli loukannut juuri polvensa. Polvi oli turvonnut käsipallon kokoiseksi, ja sen päälle hän oli vielä köyttänyt 20 metriä ideaalisidettä.

– Iltapäivän mittaan Hirvonen pääsi näyttämään polveaan Antti Ruuskasta hoitaneelle fysioterapeutti Petri Kukkamäelle. Kävi ilmi, että se ideaaliside oli asennettu ihan väärin ja väärään kohtaan. Oli sentään osunut loukkaantuneeseen eikä terveeseen jalkaan. Sitten Hirvosen piti määritellä itseään valmentajana. Hirvonen oli pitkään vaivautuneen oloinen – mitä tapahtuu harvoin, ainakaan jos hänellä on polvi kunnossa.

– Mulla on valmentajana hirveät puutteet. Hyvä puoli on kieli, että pystyy kysymään muilta, Hirvonen lopulta arvioi kykyjään.

– Mutta on niitä muitakin. Pauli Nevalalta oli puu-ukko hukassa, Jorma Kinnunen selitti heittotekniikkaa ja Kimmo Kinnunen punttitreeniään aika värikkäästi, Aki Parviainen virnuilee valmennukselleen kun Ruuskanen meinasi hajota käsiin. Olisi ollut hieno todistaa paikanpäällä myös Akin ja Kimmon punttitreeniä, jota kirjassa kuvataan.

Pasi Rein: Kaaret ja tarinat – Keihäsmestarit Nevalasta Ruuskaseen (Docendo 2015), ISBN 978-952-291-171-1, sidottu, 236 sivua, sh. 36,90 euroa