Urheilun moniottelija Topi Simoselle Elämänura-palkinto: ”Topilla on aina ollut erityinen kyky luoda ilmapiiri, jossa on viihtyisää”

Ikää karttuu, mutta iloinen pilke Topi Simosen silmissä ja väkevä urheiluinnostus pysyvät. Vesantolainen yleisurheiluvalmentaja ja Suomen Urheiluliiton entinen aluepäällikkö on ammattitaidolla ja kannustavalla asenteellaan edistänyt lukuisten urheilijoiden uraa ja innostanut nuoria urheilun pariin vuosikymmenten ajan.

Perjantaina Simonen pokkasi Pohjois-Savon Urheilugaalassa Elämänura-palkinnon.

– Topilla on aina ollut erityinen kyky luoda ilmapiiri, jossa on viihtyisää ja mukavaa, sanoo Simosen valmennuksessa korkeutta hypännyt ja kymmenottelun aloittanut Jarmo Mäkelä, joka työskenteli sittemmin Simosen työtoverina Urheiluliitossa.

Simosen, 90, varhaisin urheilumuisto on hiihdon tapailu kotituvan lattialla.

– Olin siinä pieksukengissä ja nahkasiteillä varustetuilla suksilla. Siitä on vain hämäriä muistikuvia. Sen muistan hyvin, kun näin ensimmäisen kerran hiihtokilpailuja 1930-luvun lopussa. Kodin läheltä kulki latu. Katselin, kun kilpailijat hiihtivät isot numerolaput rinnassa, Simonen kertoo.

– Pyysin sitten äidiltä, että saisin itse numerolapun rintaan. Äiti teki sen. Se rinnassa hiihtelin yhden talven. Huusin kotiväelle joka kierroksella, kuka minä nyt olen? Minulle vastattiin, että Jussi Kurikkala, Kalle Jalkanen, Eino Olkinuora, aina joku sen ajan huipuista.

Yleisurheilua Simonen muistaa nähneensä ensin vain kuvina lehdessä, kunnes kesällä 1940 äiti vei hänet Vesannon Kirkkomäelle katsomaan yleisurheilukilpailuja. Oma ura virisi vesantolaisen opettaja Väinö Strandmanin johdolla.

– Hän rakenteli pituushyppypaikan ja piti erilaisia kilpailuja. Niissä sain ensimmäisen kerran heittää keihästä. Kilpailut olivat ensin oman koulun puitteissa, mutta kun sota loppui, alkoivat koulujen väliset kilpailut yleisurheilussa, hiihdossa ja pesäpallossa.

– Vesannon vanha kenttä valmistui 1948. Silloinen liikunnanohjaaja Veikko Niskanen opetti siellä muun muassa seiväshyppyä ja ihastuin siihen, Topi Simonen muistaa.

Oleniuksen ohje pohjusti A-luokan tuloksen

Simonen ehti hiihtää piirin kisoissa mitalistiksi ja menestyä pesäpallossa, kunnes teinipoikana löytyi oma laji.

– Vesannon vanha kenttä valmistui 1948. Silloinen liikunnanohjaaja Veikko Niskanen opetti siellä muun muassa seiväshyppyä ja ihastuin siihen, Simonen muistaa.

Simonen ehti hypätä bambu- ja terässeipäillä sekä ensimmäisillä lasikuituseipäillä ja oli kestävyysjuoksija Matti Huttusen jälkeen Vesannon Urheilijoiden ensimmäinen urheilija, joka sai kilpailuoikeuden Kalevan kisoihin.

– Siihen liittyy sellainen tarina, että olin kilpailussa Heinolassa. Kaikki hyppäsivät terässeipäällä. Minä olin kolmas ja Pentti Nikula voitti. Näin silloin ensimmäisen kerran valmentaja Valto Oleniuksen. Hän sanoi, että sinulla on yksi virhe. Roiku enemmän, niin saat paremman heilahduksen. Se tepsi heti. Jos en olisi sitä neuvoa saanut, tuskin olisin A-luokkaa hypännyt, Simonen kertoo.

Simonen ylitti ennätyksensä 410 teräs- ja lasikuituseipäällä.

– Menin 4 metriä ensimmäisen kerran 1961 Suolahden kisojen vihkijäiskisoissa. Seuraavana kesänä sain lasikuituseipään. Niitä tuli kahta lajia. Suomen kärkimiehet ottivat ensin omalle painolleen sopivat seipäät, ja sitten tuli näitä jäykkiä seipäitä, jonka minä sain. Niiden käyttäjäksi minun olisi pitänyt olla vähän nopeampi, pidempi ja painavampi, Simonen sanoo.

– Kesällä juoksen lenkkiä 3-4 lenkkiä viikossa ja käyn pari kertaa punttisalissa. Talvella hiihdän, sanoo Topi Simonen, joka on ikämiessarjoissa menestynyt myös hirvenjuoksussa -ja hiihdossa.

”Huippukohta oli, kun hän viritteli 16 millin elokuvakoneen”

Heinolan kilpailun aikaan Simonen oli aloittanut Vierumäellä liikunnanohjaajan koulutuksen, koska ”niin moni vesantolainen sanoi, että sinun pitäisi etsiä leipä urheilun opettamisesta”.

Kun Simonen valmistui ja palasi Vesannolle, se käynnisti pitkän uran Vesannon kunnan liikunnanohjaajana, ja jatkui sittemmin yli 20 vuoden ajan Suomen Urheiluliitossa aluepäällikkönä, lajivalmentajana ja lajipäällikkönä. Töiden ohella jatkui myös ura urheilijoiden henkilökohtaisena valmentajana.

–  Kun Topi tuli kotipitäjäänsä Vesannolle kunnan liikunnanohjaajaksi 1960-luvun alussa, hänestä tuli pikavauhtia vesantolaislasten ja -nuorten idoli. Pitäjässä oli yli 15 kyläkoulua, ja Topi vieraili kerran pari lukuvuodessa niillä kaikilla. Itse muistan nuo vierailut elävästi, Jarmo Mäkelä kertoo.

– Topin pitämiä liikuntatunteja odotettiin. Talvella hän opetti paitsi hiihtotekniikkaa myös mäenlaskua ja ponnistamista hyppyrimäestä. Ruokatunnin jälkeen tuli huippukohta, kun hän viritteli 16 millin elokuvakoneen ja näytti sillä muun muassa yleisurheilun eri lajien suorituksia, jopa muutamia hidastuksia aiempien vuosikymmenten arvokilpailuista.

– Paitsi innostavat kouluvierailut Topin statusta nosti hänen urheilullisuutensa. Topi oli hyvä seiväshyppääjä, hallitsi punttisalilla olympianostot ja osasi voimistella permannolla ja telineillä. Lisäksi Topi oli aina paikalla urheilukentällä, kilpailuissa ja harjoituksissa, innosti ja neuvoi meitä nappulaiästä lähtien.

– Monipuolinen liikunta lapsuusiässä on tärkeintä. Pitää hypätä, heittää, juosta ja temppuilla, ja sitten vähitellen aloittaa lajiopetus. Ei siinä 12-15-vuotiaana tarvita vielä mitään huippuopetusta. Lopullinen lajivalinta syntyy sitten 17-19-vuotiaana, Topi Simonen linjaa lasten ja nuorten valmennusfilosofiaansa.

Simonen alkoi vetää Koulukeskuksessa sunnuntaileirejä 

Simosen innostava ja aktiivinen valmennus- ja ohjaus nostivat piskuisesta pohjoissavolaisesta kunnasta ponnistaneen Vesannon Urheilijat 1970-luvulla SUL:n seuraluokittelun valioluokkaan, eikä vähiten siksi, että Simonen kehitteli jo varhain sisäharjoitustiloja talven harjoituksiin.

– Kun Vesannolle valmistui koulukeskus 1968, sisäharjoittelu piikkareilla oli mahdollista vain Kuortaneella, Otaniemessä ja Pajulahdessa. Topi hankki kaivokselta käytöstä poistuneita kumimattoja ja paperitehtaalta raskasta viirakangasta heittoseinän rakentamiseksi Kuhmolan riiheen, Mäkelä muistaa.

Talvesta 1969 lähtien Simonen alkoi vetää Koulukeskuksessa sunnuntaileirejä, jotka käynnistyivät klo 10 kuuden kilometrin Oinaskylän lenkillä, joka pyrittiin toteuttamaan aerobisesti, lajiryhmittäin pienryhmissä.

– Tämä ensimmäinen harjoitus päättyi lihaskunto- ja lihashuolto-osuuteen. Shellin baarissa nautitun leirilounaan ja parituntisen lepäilyn jälkeen kokoonnuttiin taas koulukeskukseen, jonka 90 metrin mittaiselle käytävälle sekä liikuntasaliin viritettiin kumimatot nopeusharjoittelulle ja korkeushyppääjille, Mäkelä kertoo.

– Kumikuulat, kuntopallot ja aitahyppelyt moderneina nopeus- ja räjähtävän voiman harjoitusvälineinä olivat meillä arkikäytössä.

– Aluepäällikkönä Urheiluliitossa ei ollut kahta samanlaista päivää. Oli yhteistyötä seurojen ja piirien kanssa ja nuorten maajoukkueen koordinointi valmentajineen päivineen, valmentajakoulutusta ja arvokisoissa piti olla oman lajin osuudet. Se ei ollut mitään klo 8–16 -työtä, Topi Simonen muistelee.

Aluepäällikön lompuukki ei kaventunut, kun Räty heitti hyvin

Urheiluliitossa Simonen työskenteli ennen muuta aluepäällikön tehtävissä, johon kuului yhteistyötä seurojen ja piirin kanssa, valmentajakoulusta, nuorten maajoukkueleiritystä ja arvokisatoimintaa.

Matkalla sattui kaikenlaista, kuten 1980-luvun alussa, kun aluepäällikköjen vastuulle tulivat ns. ”Ruotsin tappajat”, joiden leiritykseen oli varattu rahaa.

– Huomasin, että Seppo Räty, joka oli superlahjakkuus, jota pikkuisen kerkisin ohjatakin jollakin leirillä 1970-luvun lopussa, oli ilmestynyt taas heittämään keihästä 1983 parin hiljaisemman vuoden jälkeen, Simonen muistaa.

– Kesällä 1984 Seppo oli heittänyt yli 80 metriä. Ajattelin, että Räty täytyy nykäistä leiritykseen ja lähetin leirikutsun Tanhuvaaraan. Seppo soitti ja sanoi saaneensa leirikutsun ja miettineensä valmentajansa kanssa, ettei leiristä ole hänelle paljon hyötyä. Voisiko hänen leirikuluillaan ostaa heittopressun ja vauhdinottomattoa, että hän voisi harjoitella tekniikkaa tiilitehtaalla, jossa hän oli vuorotyössä.

Simonen myöntyi pyyntöön, mutta joutui sittemmin selittämään sitä SUL:n valmennusjohdolle, kun raha ei mennytkään suoraan leiritykseen.

– Vastasin Antti Lanamäelle, että katsotaan vuoden päästä. Jos tämä meni mönkään, kaivan rahat omasta lompuukista, Simonen hymyilee muistolle.

Aluepäällikön lompuukki ei kaventunut, kun Räty heitti kesällä 1985 Pihtiputaalla 85,72 ja voitti Lahdessa Kalevan kisat.

– Valmennusjohtaja totesi, että perkele Topi, ei menneetkään rahat hukkaa.

Veikko Huttunen on yksi Topi Simosen entisistä valmennettavista, joka pitää entiseen valmentajaansa yhteyttä. – Topi on tehnyt hillittömän työn vesantolaisen urheilun hyväksi vielä eläkkeellä olleessaan, Huttunen sanoo.

Hanhijoen tupla Lahdessa oli huippuhetki – Topin talli koolla joka kesä

Lahden Kalevan kisoissa 1985 Simonen koki yhden uransa monista huippuhetkistä, kun teinityttönä hänen valmennukseensa siirtynyt pikajuoksija Sisko Hanhijoki voitti ensimmäisen monista 100 ja 200 metrin tuplamestaruuksistaan.

– Oli se Siskon juoksu nättiä jo nuorena, Simonen muistaa.

– Meillä oli Siskon kanssa yhdeksän vuoden yhteinen tarina, joka mentiin minun nuoteillani, mutta kansainvälistä huippua en hänestä tehnyt. Sen teki Petteri Jouste, Simonen sanoo.

Nyt Hanhijoki on yksi monista ”Topin tallin” jäsenistä, eli Simosen valmennettavista, jotka koontuvat kerran vuodessa Vesannolle valmentajansa ympärille. Kun on kyse niin innokkaasti urheilun ystävästä kuin Simonen, tapaamisissa myös urheillaan.

 Tapaamme vakioidusti heinäkuun toiseksi viimeisenä maanantaina ja ohjelma alkaa urheilukentältä Topin vetämällä moniottelulla. 1990-luvulla se oli yhtenä iltana läpi viety seitsenottelu naisten kilpailusäännöillä, vuosikymmenten saatossa ”koutsi” on sitten rakentanut lajiohjelmat taitavasti valmennettavien hiipuvaa suorituskykyä vastaaviksi, Mäkelä sanoo.

– Kilpailun jälkeen on perinteisesti kokoonnuttu jonkun tallilaisen kesämökille tai lomakeskukseen saunomaan, ruokailemaan ja muistelemaan vanhoja urheiluaikoja. Kilvoittelu tuon ajan maakunnan pääkaupungin seuran, Kuopion Sisu-Veikkojen kanssa on pysynyt tukevasti kuvassa.

”Seuran pitää sitten kilpailuttaa nuoria”

Eläköidyttyään Simonen oli tovin sivussa valmennuksesta, mutta palasi sitten harrastuksensa pariin eikä ole siitä luopunut.

– Kymmenen vuotta vedin lonkkaa ja siten kävin katsomassa viikkokisoja ja joku sanoi, etkö voisi tulla ohjaamaan. Sanoin, että kerran viikossa voin tulla ja tärkeisiin kisoihin voin trimmata joukkuetta, mutta seuran pitää sitten kilpailuttaa nuoria. Tyhjän takia en siihen rupea, ja sieltä niitä nuoria on tullut, Simonen sanoo.