Maaottelutason ratakierroksen aituri, Suomen urheiluopiston pitkäaikainen rehtori sekä Suomen Urheiluliiton ja Olympiakomitean entinen puheenjohtaja Tapani Ilkka täyttää tänään (8.8.) 80 vuotta ja avaa kuulumisiaan sekä ajatuksiaan oheisessa Jarmo Mäkelän syntymäpäivähaastattelussa. Suomen Urheiluliitto onnittelee kunniajäsentään.

 Oletko millään tavoin mukana urheilussa / yleisurheilussa?

 – Päätin kesällä 2019 pitkän rupeaman Kansainvälisen opiskelijaurheiluliiton FISU:n teknisenä delegaattina. Vastasin parittomina vuosina järjestettävien kesälajien Universiadien yleisurheilusta 14 peräkkäisen kisatapahtuman osalta. Jokaisen kisan valmistelu oli kolmivuotinen projekti ja piti sisällään stadionolosuhteet harjoituskenttineen, aikataulut ja muut handbook-sisällöt sekä kilpailutuomaroinnin.

– Tuo kolmekymmenvuotinen kokemus oli hyvin avartava yleisurheilun globaalista arjesta ja sen muuttumisesta. Universiadien kisatapahtuma kestää kuusi vuorokautta ja siihen osallistuu noin 1300 urheilijaa 115 maasta. Tästäkin roolista oli helppo havaita Aasian rynnistäminen lajissamme, mantereen joukkueet vahvistuivat ja kisoja siellä järjestettiin useasti.

– Kisaprojektit olivat paitsi mielenkiintoisia myös työllistäviä, jokaisella kisapaikalla tuli vierailla yhdestä kahteen kertaan vuodessa tuon kolmen vuoden aikana ja väliaikoina työskennellä usein käytännössä nollasta käynnistyneiden kisajärjestelyiden onnistumiseksi. Aisaparinani työskenteli hyvä ystäväni jo SUL:n puheenjohtaja-ajoilta, saksalainen Euroopan yleisurheiluliiton Emeritus toimitusjohtaja Till Luft.

– Viime syksynä ratakierroksen valmentaja Antti Mero Sr. pyysi minua keskustelukumppanikseen (mentorikseen). Koin pyynnön yllättävänä, sillä en ole ollut alkuperäisen intohimoni, valmentamisen kanssa juurikaan tekemisissä sitten 1970-luvun puolivälin. Yhteydenpito Antin kanssa on ollut kiintoisaa, nyt kilpailukaudella parhaimmillaan lähes päivittäistä. Aerobisten ja anaerobisten pohjien rakentamisesta on puhuttu paljon, Ossikaan (Karttunen) ei jaksanut syksyllä 1969 hölkätä kuin kilometrin vaikka oli samana kesänä noteerannut käsiajat 10,5 ja 20,9. – Ratakierrokselta ei kannata pikavoittoja odottaa, Viljami Kaasalaisen juoksu Äänekoskella (47,48) oli urheilijalle ja valmentajalle oikein sopiva välipalaute. (Toim. huom.) Antti Mero kertoo kyseisten kontaktien olevan hänelle valmentajana parasta mahdollista ”psykologista valmennusta”.

 Millä tavalla seuraat yleisurheilua?

– Seuraan yleisurheilua ensisijaisesti televisiosta, jonka nykyinen kuvaustekniikka uusintoineen, hidastuksineen ja taustoituksineen takaa analyyttisen ja monipuolisen elämyksen. Lajin alkuperäinen voima ja perinne kuvastuu parhaiten kisatapahtumissa, joissa urheilijan oma kapasiteetti mies miestä ja nainen naista vastaan ratkaisee, kuten olympiakisoissa, MM- ja EM-kisoissa, Universiadeissa, Kalevan kisoissa ja myös Ruotsi-ottelussa.

– Kisajärjestäjien useilla ehdoilla rakentamat nykyisen Timantti – ja entisen Kultaisen liigan osakilpailut eivät kiinnosta samassa määrin. Koin tämän toimiessani usein kyseisten kisojen teknisenä delegaattina 1990-luvulla, jolloin tulostehtailun onnistumiseksi rakennettiin muun muassa neljän, jopa viidenkin jäniksen juoksuja. Kärkitulokset tulevat ja menevät, arvokisat ratkaisevat, kun ollaan samoilla ehdoilla samalla viivalla.

Kerro pari kolme asiaa, joiden koit edesauttaneen 1970-luvulla Suomen nousua (myös maajoukkueena) yhdeksi Euroopan parhaista yleisurheilumaista? 

– Muistan luonnollisesti hyvin nuo vuosikymmenet, 1960-luvulla urheilin itse aktiivisesti. Täytyy muistaa, että järjestöllisesti 60-luku oli hyvin aktiivinen. Sota-ajasta oli toivuttu, yleisurheilijoita oli valtavasti jokaisessa maakunnassa ja heille riitti kilpailuja. Kuten Budapestin EM-kisojen 1966 katastrofi – yleisurheilun perinteiselle suurvallalle Suomelle ei yhtään mitalia – osoitti, olimme nopeasti kehittyvässä Euroopassa jääneet jälkeen niin urheilemisen olosuhteissa kuin valmennustiedossakin. 1960-luvun aiemmissa arvokisoissa saavutetut mitalitkaan eivät riittäneet tuolloin sotavuosia edeltävän ajan muistaneelle kansalle ja medialle. – Yleinen kielteisyys yleisurheilua kohtaan valtasi alaa. Muistan liikunnalla syksyllä 1964 professori Kalevi Heinilän opettaneen meitä liikuntasosiologian kurssillaan, kuinka yleisurheilu on savijaloilla seisova mammutti, jota ei 2000-luvulla enää tunneta. Silloin nuoret opiskelijat Antti Lanamäki ja Ilkka kertoivat enemmän kuin epäilevänsä professorin profetiaa.

– Kuten tunnettua, liiton tuolloinen puheenjohtaja Jukka Uunila ja toiminnanjohtaja Jorma Varis tarttuivat tarmokkaasti liikkeenjohdon konsultin Runar Nyströmin, Nysän tarjoukseen uudistaa paitsi valmennus ja sen olosuhteet myös koko järjestö. Elettiin aikaa, jolloin lopettelin omaa aktiiviuraa ja ilman suurempaa valusaumaa siirryin valmentajaksi. Kerron kaksi voimakasta kokemusta – ”nollausta”, joiden yhteydessä koin, että aika muuttuu ja alamme kulkea aivan uuteen suuntaan.

– Tämän päivän tapaan pitkät aidat olivat Meksikon olympiakisojen 1968 yleisurheilun hittilaji, David Hemeryn sensaatiomainen ME 48,1 sekä Gerhard Hennigen ja John Shwerwoodin mitaliajat 49,1 shokeerasivat yleisurheilevan maailman.

–  Syksyllä 1968 Seppo ”Nitti ” Nuuttila järjesti Otaniemeen koulutustilaisuuden valtakunnan parhaille sileän ja aidatun radan kiertäjille sekä tukulle kyseisten lajien valmentajia. Kouluttajaksi tuli Länsi-Saksan tuolloinen nelosen ja kasin lajivalmentaja Ulrich Jonath, joka tilaisuuden demo-osiossa piti meille suomalaisurheilijoille lihaskuntoon suunnatun testiharjoituksen. Harjoituksessa juostiin joka kierroksella pystylähdöllä kolme 91-senttistä aitaa normivälillä 9,14, sekä tehtiin koko kehon lihaksisto läpikäyden yksi lihaskuntoliike, 30 sekuntia rivakalla tahdilla. Jonath keskeytti harjoituksen ennen puoltaväliä todeten, että paikalla olevat maajoukkueurheilijat eivät ole kykeneviä sitä jatkamaan. Tuo kokemus avasi valmentajaksi siirtymässä olevan liikunnanopettajan silmiä parhaalla mahdollisella tavalla.

– Saksalaisten kuulu valmennusjulkaisu Leichtathletik oli tunnettu Suomessakin. Muutamat valmentajat olivat soveltaneet julkaisussa esiteltyjä Jonathin malliharjoituksia ymmärtämättä, että kyseessä oli verryttelyvaiheen mallisisällöt.

– Toisen ”nollauksen” koin 1969 pääsiäisenä Kuortaneella, jonne Arthur Lydiard ja Eero Uotila olivat kutsuneet parikymmenpäisen joukon maajoukkueessa juosseita kestävyysjuoksijoita. Lankalauantain aamu oli kuulakas ja vielä viileä, kun juoksijat talvitamineissa sekä pitkähihaiseen t-paitaan ja mustiin shortseihin pukeutunut Artturi kokoontuivat Eppulan pihaan ja lähtivät kiertämään perinteistä 25 kilometrin mittaista Kuortane järven lenkkiä.

– Mäyryn risteyksessä, noin kuuden kilometrin jälkeen Artturi kysyi vastapäivään järveä kiertäneeltä joukolta, että voitaisiinkohan tästä verryttelyvauhdista siirtyä vauhdikkaampaan menoon. Tämä vanhan miehen heitto oli nuorille suomalaisravureille liikaa, vauhti lisääntyi selvästi, kuitenkin sillä seurauksella, että maaliin opistolle tuli Artturin kanssa vain muutama juoksija valtaosan tullessa Uotilan huoltoautona toimineella Mersulla, joka sai tapauksen tiimoilta uuden nimen, Uotilan ambulanssi.

– Artturi ja Eero olivat toki muokanneet maaperää kiertämällä maata edellissyksystä lähtien (toim. huom., olin kuuntelemassa kaksikkoa Vesannon koulukeskuksen ihmisistä täydessä jumppasalissa lokakuussa 1968). Noilla kierroksilla muun muassa lanseerattiin ja määriteltiin yleisurheiluväelle aerobisen ja anaerobisen juoksemisen käsitteet ja perusteet. Tuon ajan kärkimiehet Jouko Kuha ja Juha Väätäinen olivat oman tiensä valinneet jo aiemmin, Lydiardin merkitys oli kuitenkin iso. Häntä kuunneltiin ja hänen opeistaan innostuttiin, usein liikaakin. Monilla juoksijoilla meni yli, että roikaa, valmentautumisen perusteet ja asenteet muokkautuivat kuitenkin uuteen asentoon ja tulosta alkoi tulla, itse asiassa yllättävän nopeasti.

– Aloittaessani SUL:n koulutuspäällikkönä 1971 huomasin, kuinka liiton toimisto oli sitoutunut työhönsä ja antamaan vetoapua kehittämisohjelman visioiden jalkauttamiselle. Esimerkkinä kiersin 1971–74 kaikki piiriparlamentit vuosittain, tässä talkoossa myös Uunila, Varis ja Nuuttila olivat aktiivisia. Usko asiaan ja seurakentän uskonpalautus ajoivat yli 200 vuotuiseen matkapäivään ja parhaimmillaan 150 000 ajokilometriin. Maan kiertäminen oli palkitsevaa, piiriparlamenteissa tuvat olivat aina täysiä. Kyseisiä iltatilaisuuksia edelsi usein yleisurheilun valottaminen paikallisille muille järjestöille, kuten leijonille tai rotareille. Voin vakuuttaa, että muutosta johdettiin edestäpäin ja nopeasti kohentuneet tulokset sekä menestykset vain vauhdittivat kehittämisohjelman läpivientiä.

Oliko 1970-luvun toimintatavoissa jotakin, jonka ajattelisit toimivan tänäkin päivänä?

– Tuon ajan ja tämän päivän tilanteissa näen sen analogian, että lajimme on lähes katkoitta tuottanut hyviä yleisurheilijoita ikäluokkiin U20 ja U23, mutta siitä jatkaminen on lähes aina tökkinyt. On selvää, että yleisen sarjan vaatimustasot nousevat pilviin, jonne yltämiseksi pidän urheilijan ja valmentajan aukotonta luottamussuhdetta ratkaisevana. En usko kovasti esillä oleviin nuorten urheilijoiden laajoihin tukijoukkoihin. Niissä saattaa ilmetä urheilijan suoraa ohjeistamista ohi valmentajan, pahimmillaan jopa siipeilemistä. Totta kai pitää olla tukihenkilöitä, kuten esimerkiksi hieroja, fysioterapeutti tai luottolääkäri, joiden kaikkien tulee pysyä omissa rooleissaan.

– Ymmärrän hyvin ajan nopean muuttumisen, 1970-luvulla yleisurheilun status nousi menestymisen myötä korkealle. Liiton laajaan asiantuntijatoimintaan ei ollut vaikeuksia saada mukaan valtakunnan johtavia lääketieteilijöitä, psykologeja, lihashuoltajia tai vaikka ammattielämän asiantuntijoita, jotka olivat varsin pyyteettömästi urheilijoiden ja valmentajien käytettävissä, kun työskentelivät omien erikoisalojensa asiantuntijakolmioissa, esimerkkeinä lääketieteellinen- tai elämänurakolmio.

– Kun urheilijoiden tukitoimia organisoidaan, pitää valmentajan asema ja toimivaltuuksien olla rikkumattomia. Urheilijoita ei missään oloissa pidä ohjeistaa valmentajan ohi tätä informoimatta. Valmentautuminen pitää säilyttää suoraviivaisena, urheilijan fysiologia sen enempää kuin valmennuksen perusteetkaan eivät vuosikymmenten saatossa ole muuttuneet mitenkään. Rakennusmestarin poikana ymmärsin jo varhain, kuinka hyvä talo rakentuu vahvalle perustalle, huolella rakennetulle sokkelille, urheiluvalmennuksessa logiikka on sama.

– Itse löysin nuo perusteet Leichtathleti -lehden päätoimittajan Toni Nett´in lyhyitä, keskipitkiä ja pitkiä matkoja käsitelleestä valmennusoppaasta. Lisäksi lukuisat keskustelut Lydiardin kanssa olivat avartavia. Artturi vietti valtaosan Suomen ajastaan Vierumäellä, missä itse toimin tuolloin opettajana.

Kerro joku mieleesi jäänyt muistikuva tai sattumus aktiiviajoiltasi, joka ei ainakaan isommin ole aiemmin ollut julkisuudessa?

– Yleisurheilijoiden harjoitusolojen kohentaminen sai ison pontimensa maajoukkueen syksyn yhteisleirillä Eerikkilässä 1969. Ilmassa oli jännittävää odotusta ja kuhinaa, kun Uunila, Varis ja Nyström tulivat paikalle antamaan ensimmäistä infoa uusista tuulista, toteutuksen tasolle juuri päätetystä kehittämisohjelmasta.

– Nyström alusti tussi ja fläppitaulu tukenaan urheilijoille ja valmentajille kehitysohjelman heitä koskevista visioista. Johtoajatus oli se, että hyvistä tuloksista ja saavutuksista pitää jatkossa saada korvausta, jonka turvin harjoittelua voidaan jatkaa edelleen nousujohteisesti. Nysän visioihin kuului urheilijoiden kategoriointi kansainvälisiin huippuihin, lähellä heitä oleviin sekä maajoukkuetasolla urheileviin ennustearvoisiin urheilijoihin. Nysän kysellessä sopivista vuosittaisista summista, urheilijat osallistuivat keskusteluun aktiivisesti, jopa huutokaupan omaisesti.

– Tästä keskustelusta rakentui stipendijärjestelmä tukisummineen, ykkösryhmälle kymppitonni, kakkosille seitsemän ja puoli tonnia ja maajoukkueryhmälle kolmesta viiteen tonnia, jotka olivat isoja rahoja tuohon aikaan (vuoden 1969 elinkustannusindeksillä korjattu markka vastaa vuoden 2020 1,53 euroa). Kuten Jorma Varis omassa syntymäpäivähaastattelussaan ytimekkäästi toteaa, resurssit niin stipendijärjestelmälle kuin kehittämisohjelman toteuttamiselle laajemminkin rakentuivat Ruotsi-otteluiden 1970 ja 1972, sekä Väätäisen 1971 EM-kisojen täyteen vetämistä kotikatsomoista.

– Urheilu on aina aaltoliikettä, tullessani liiton puheenjohtajaksi 1983 edellisvuosikymmenen huuma oli monilta osin haihtunut. Vuodelta 1982 liitto teki massiivisen 1,3 miljoonan markan tappiollisen tilinpäätöksen ja seurakentällä oli paljon ristiriitaisia tuntemuksia. Pyrin rehelliseen analyysiin liiton ja yleisurheilun tilasta. Kiersin kaikki piirit ja kerroin oman näkemykseni jo kevään parlamenttikierroksella, jolla pyysin seuraväen palautetta myös kirjallisesti. Lopputulemana syksyllä 1983 analysoitavina oli 1100 kirjallista palautetta, samalla huomasin, että kuuluisa kentän ääni oli paljon syvempi ja leveämpi kuin mitä liittovaltuustoon sitoutuu.

– Tuija Grahnin ansiokkaalla avustuksella palauteryöppy saatiin jäsenneltyä ja analysoitua ja näiltä pohjin siirryttiin alueorganisaatioon, jolla tavoiteltiin liiton ylivoimaisen resurssin, seurakentän aiempaa toimivampaa palvelemista ja vaikuttavuuden lisäämistä. Suuri kansalaisjärjestö voi tehdä tulosta vain, jos sen kaikkien tasojen apparaatti on hyvässä kunnossa ja toimintakuntoinen. Tulee mieleen ehkä hieman kliseinenkin toteamus siitä, että joidenkin pitää palaa joukkojen syttymiseksi.

– Ainakin varttuneemmat urheilun seuraajat muistavat hyvin, kuinka Martti Vainion Los Angelesin dopingtapaus 1984 ravisteli valtakuntaa, erityisesti Urheiluliittoa pitkään. Laineiden madaltuessa ja Vainion halutessa jatkaa uraansa, liiton hallitus valtuutti kevättalvella 1986 allekirjoittaneen ja Yrjö Kokon matkustamaan Kansainvälisen yleisurheiluliiton hallituksen kokoukseen Barcelonaan ja anomaan Vainion kilpailukiellon kumoamista.

–Sovimme tulostamme IAAF:n toimiston kanssa ja istuimme kyseisenä lauantaina barcelonalaisen kongressihotellin aulassa. Olimme vuoden 1983 MM-kisojen jäljiltä tuttuja naamoja IAAF:n hallitukselle. Puheenjohtajan Primo Nebiolon tullessa kokoustauolle hän yllättyi meidät nähtyään, yllättyi myös asiamme kuultuaan. Primo totesi, ettei tunne asiaa, mutta pyysi meitä tulemaan lounaan jälkeen kokoustilaan. Asia ei ollut edennyt kokouksen esityslistalle, mutta Nebiolo otti sen ystävällisesti muiden asioiden listalle ja kysyi hallituksensa varapuheenjohtajalta ja lääketieteellisten asioiden vastaavalta, Ruotsin Arne Ljungqvistilta, miten asiassa edetään? Ljungqvist kertoi tuntevansa asian ja IAAF:n kirjanneen Vainion kilpailukelpoiseksi sääntöjensä mukaisesti jo pari kuukautta sitten. Tämän tapauksen päättäminen oli asian moninaisista vaiheista helpoin ja osoitti ainakin järjestötasolla ajan soveliaaksi siirtyä kohti normaalimpaa arkea.

Mitä ajattelet yleisurheilusta ja sen tulevaisuudesta?

– Mediassa on aika-ajoin esitetty näkemyksiä, joiden mukaan yleisurheilu olisi laskevan auringon laji, samoin eurooppalaisen yleisurheilun taantumaa on ennustettu jo pitkään. Tämä ei pidä paikkaansa. Varmasti laji on vanhalla mantereella menettänyt takavuosikymmenten asemiaan, ei kuitenkaan ratkaisevasti. Katsotaan vaikka meneillään olevaa Tokion olympiayleisurheilua, jossa Eurooppa näyttää menestyvän hämmästyttävän hyvin.

– Toimiva kilpailujärjestelmä on globaalin yleisurheilun turvatae, olympiakisat sekä MM- ja EM-kisat ovat meille lajin perinteisiä näyteikkunoita. Vähemmän tunnetaan sitä, että EM-kisojen kaltainen kisainstituutio on kaikilla muillakin mantereilla. Itse asiassa yleisurheilu on lajina globaalimpi kuin koskaan. Voidaan aidosti todeta, että maapallon kaikki mantereet ja niiden myötä kaikki ihmispopulaatiot tavoittelevat yleisurheilumenestystä, mikä kuvastuu lajin edelleen kesäolympialaisten johtavana statuksena.

– Suomen yleisurheilun pidemmän tähtäimen kohtalo ratkaistaan siinä, onnistutaanko laji pitämään mahdollisimman kattavasti koko valtakunnan urheilumuotona. Yleisurheilun elinvoimaa ovat ensisijaisesti takaamassa seurat, joiden harava on kaikkina aikoina kasvattanut mestareita maan kaikista maakunnista. Yhteiskunnan isot rakennemuutokset kaupungistuminen niiden kärkenä edellyttävät lajiliitolta reagoimista ja uusien prioriteettien asemointeja. Samalla pitää muistaa, että lapsia ja lapsiperheitä aktivoivaa seuratoimintaa tulee olla joka puolella valtakuntaa.

– Yleisurheilun kilpailutapahtumia yritetään uudistaa mitä mielikuvituksellisimmilla ratkaisuilla, joiden yhteisenä nimittäjänä näyttää olevan ajan säästäminen ja tapahtumien lyhentäminen. On selvää, että paine tähän tulee tv-yhtiöiltä ja yhtä selvää on, että nähdyt ratkaisumallit eivät edes oleellisesti lyhennä kisatapahtumia puhumattakaan, että ne lisäisivät lajin kiinnostavuutta tai draamaa. Eiköhän tämä vaihe ole nyt nähty ja päästään ottamaan ilo irti hyvin järjestetyistä kovista kisoista, joiden vaalimiseen lajilla on kaikki eväät.

Miten vietät aikaasi, mitä harrastat?

– Viimeiset viitisentoista vuotta, koko eläkkeellä oloni ajan olemme matkustelleet paljon, esimerkiksi pari kertaa maapallon ympäri, neljä kertaa laivalla Atlantin yli ja vuosien vaihteissa olemme viihtyneet minimissään kolme kuukautta Floridassa.

– Viime aikoina matkustamisen painopiste on siirtynyt lähemmäksi, kun suosikkikohteenamme on ollut Mijaksen Miraflores Malagan maakunnassa Espanjassa. Ainakin osan aikaa matkoillamme on usein mukana perheemme nuorempien sukupolvien jäseniä.

– Kuvaisin elämänmuotoamme niin ulkomailla kuin kotona Heinolassa aktiiviseksi joutenoloksi, mikä pitää sisällään muun muassa golfia, sauvakävelyä ja kuntosalia. Vuosikymmenten saatossa koville joutuneet akillesjänteet eivät mahdollista juoksemista, tällä hetkellä on harkinnassa sähköpyörän hankinta. Kokonaisuutena olen tyytyväinen toimintakykyyni ja terveydentilaani, ehkä 70-luvun lukuisat valmennuksen ohjelmoinnin luentokeikat ovat jättäneet jotakin hyvää omaankin elämänhallintaan.

Vapaa sana, haluatko vielä sanoa jotakin?

– Vetäydyttyäni työelämästä ja luovuttuani urheilujärjestöjen asemavaltuutuksistani olen ollut pidättyväinen kannanotoista, vaikka kieltämättä joskus olisi niihin mieli tehnyt. Tässä yhteydessä voin kuitenkin Suomen liikunnan ja urheilun järjestörakenteesta todeta lyhyesti, että Olympiakomitean tehtävänä tulisi olla huolehtiminen kilpa- ja huippu-urheilun asioista ja muiden järjestöjen tulisi huolehtia muista asioista.

– Kaksitoista olympiakisaa henkilökohtaisesti kokeneena ja taustojakin jonkin verran tuntevana ihmettelen tätä kovin jälkijättöistä olympiakisoja koskevaa keskustelua. Samalla, kun kisat ovat käynnissä Tokiossa ja seuraavat kesäolympialaiset järjestetään Pariisissa 2024, Los Angelesissa 2028 ja Australian Brisbanessa 2032, kansallisessa keskustelussa annetaan ymmärtää, kuinka olympiakisoja järjestettäisiin enää hirmuhallintojen epädemokratioissa tai diktatuureissa. KOK:n jäsen Sari Essayah muistuttaa nasevasti tuoreessa Urheilulehdessä, kuinka KOK:n budjetista yli 90 % kohdistetaan kansainvälisten lajiliittojen ja kansallisten olympiakomiteoiden tukemiseen, mikä tarkoittaa käytännössä 3,4 miljoonan dollarin tulonsiirtoa kyseisille instituutioille joka päivä vuoden ympäri.

– En tunne yhtään olympiaurheilijaa, edes maailmantähteä, joka ei olisi kokenut olympiakisaa tai olympiakylän tunnelmaa yhtenä uransa huippuhetkistä. Ajatusleikkiin nykyisten olympiakisojen lopettamisesta Sari esittää lisäksi yhden hyvistä kysymyksistä – mitä tilalle? Kovasti kritikoiduista uusista lajeista pitää muistaa, että valtaosa niistä on kunkin kisajärjestäjän omia toiveita. Olemassa olevien eettisten ongelmien ja kisojen paisumisen ehkäisemiseksi on tehty ja tehdään todella paljon hyvää työtä. Oman perspektiivinsä kesäolympialaisten kokoluokkaan antaa niin ikään joka neljäs vuosi järjestettävät Aasian kisat, joihin osallistuu 13 000 urheilijaa.

– Nyt päättymässä olevista Tokion olympiakisoista voisin todeta, että urheilijoiden kannalta asiaa ajatellen oli erinomaista, että kisat järjestettiin, samoin kuten vuosi sitten urheilijoiden kannalta oli erinomaista, että Ruotsi-ottelu järjestettiin – niin vaikeaa aikaa kuin koronan kanssa olemme eläneetkin. Tokiossakin yleisurheilu näytti edelleen selkeän kesäolympiakisojen kuningaslajin asemansa. Suomen yleisurheilujoukkueen ilmettä uskallan arvioida myönteisenä jo nyt, kun hivenen reilu puolet lajista on kilpailtu – kiitos paljolti erinomaisesti kisat avanneiden Topi Raitasen ja Sara Kuiviston.

– Pitkien aitojen kärkiurheilijat niin miehissä kuin naisissa konkretisoivat lajin tavoiteasetantaa näkymällä sileän ratakierroksen vaatimuksista, jokainen voi miettiä tilannetta, vaikka kahden sekunnin säännöstä liikkeelle lähtien. Lopuksi onnittelen lämpimästi kaikkia jatkosodan alkuviikkoina syntyneitä yleisurheilukavereita, päällisin puolin näyttäisimme olevan kaikki vielä varsin hyvässä vireessä. Näinköhän ajan ja energian antaminen urheilulle olisi tältä osin jopa palkitsevaa. Toivotan voimia ja intoa edelleen hyvin laajalle suomalaiselle yleisurheilun järjestöväelle, meillä on hieno laji, jonka hyvinvoinnista on paljon syitä huolehtia.

 

FAKTAA:

Tapani Ilkka, syntyi 8.8.1941 Jämsänkoskella

Avioliitossa Maritsa Ilkan (os. Hämäläinen) kanssa vuodesta 1965 lähtien, kolme lasta, neljä lastenlasta

Liikuntakasvatuksen kandidaatti, Jyväskylän yliopisto 1966

Ylioppilas 1962

Reservin majuri

Harrasti juoksulajeja; edusti ensin Jämsän Kisailijoita (oli seuran hallituksessa 16-vuotiaana), sittemmin vuodesta 1962 Kaipolan Virettä

– Harrasti 18-vuotiaaksi myös koripalloa, jääkiekkoa ja hiihtoa (miesten A-luokka) toimien samaan aikaan teinikunnan puheenjohtajana, keskittyi juoksulajeihin vuodesta 196o. Ennätykset; 400-49.3 (1965), 800-1.53,2 (1965), 110 A-15.4 (1967), 400 A-52.5 (1965)

 – Juoksi kolme kertaa 400 metrin aitojen Kalevan kisojen finaalissa (1965-67, pronssilla 1967)

– Oli kolme kertaa 400 metrin aitojen maaotteluedustaja (kahdesti 1965 ja kerran 1967) 

Saavutti neljä SM-viestimitalia Kaipolan Vireen seurajoukkueissa; 4×400:lla kahdesti hopealla (1965 ja 1966) ja kerran pronssilla (1968), sekä 4×800:lla kerran hopealla (1965)

Valmensi muun muassa Riitta Salinia (50.14SE, 1974), Ari Salinia (13.8SE, 1970 & 49.5SE, 1972), Ossi Karttusta (20.80, 1977 & 45.87, 1974), Stig Lönnqvistiä (46.7, 1972), Jaakko Honkasta (48.6, 1974 & 1.49.9, 1973) ja Jorma Soinista (10.6 1973 & 21,5 1973

Työskenteli Suomen urheiluopiston opettajana 1967-1971, Suomen Urheiluliiton koulutuspäällikkönä 1971-74, Los Pacosin lomakylän toiminnanjohtajana Espanjan Fuengirolassa 1974-76 sekä Suomen urheiluopiston rehtorina 1976-2006

 Keskeisimmät luottamustoimet; Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja 1983-90, yleisurheilun EM-kisojen 1994 järjestelytoimikunnan puheenjohtaja, Olympiakomitean hallituksen jäsen 1985-2004, Olympiakomitean puheenjohtaja 1989-2004, SVUL:n hallituksen jäsen 1983-94

Työskennellyt Kansainvälisen opiskelijaurheiluliiton FISU:n teknisenä delegaattina 1990-2019 vastuunaan kesälajien universiadien yleisurheilun kilpailutapahtuma (14 kisaa 1993-2019)

 Tapani Ilkalle myönnettiin Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi 2001 ja Kansainvälisen Olympiakomitean Olympic Solidarity-kunniakääty 2005 

Tasavallan Presidentti Tarja Halonen myönsi Tapani Ilkalle Professorin nimen ja arvon 2006

Elämänura-erikoispalkinnon Tapani Ilkka sai Suomen urheilugaalassa 2021