Tietokirjailija Hannu Pelttari sukeltaa kattavasti urheilulahjakkuuden mystiseen yhtälöön syksyllä julkaistussa teoksessaan Lahjakkuuden lähteillä (Reuna Publishing House Oy). Tarkastelun kärkenä kirjassa on kymmenen suomalaisen huippu-urheilijan urheilija- ja elämänpolkujen läpikäynti. Seuraavassa Jarmo Mäkelä avaa kirjan ydinajatuksia ja urheilulahjakkuuden mysteeriä.

Pelttarin analyysissä olevat urheilijat ovat ikäjärjestyksessä jo 15-vuotiaana ensimmäisen nuorten Euroopan mestaruutensa saavuttanut hiihtäjä Hilkka Riihivuori (o.s. Kuntola), kaksinkertainen nuorten Euroopan mestari ja ME-juoksija Ari Paunonen, usean joukkuelajin ”ihmelapsi” Hanna Teerijoki (o.s. Heikura), jäätanssin Euroopan mestari Susanna Rahkamo, kymmenottelun nuorten maailmanmestari Petri Keskitalo, jääkiekkoilun kahdeksankertainen arvokisamitalisti ja maailmanmestari Jere Lehtinen, nyrkkeilyn nuorten maailmanmestari Joni Turunen, 17-vuotiaana ensimmäisen nuorten maailmamestaruutensa saavuttanut yhdistetyn hiihtäjä Hannu Manninen, 16-vuotiaana pitkän ammattilaisuran aloittanut jalkapalloilija Teemu Tainio ja Euroopan mestaruuden hypyissä voittanut telinevoimistelija Tomi Tuuha.

Ikäkausimalli raamittaa urheilijoiden urat – Ympäristötekijöillä iso merkitys

Urhelijoiden uratarinat Pelttari asettaa tunnettujen lahjakkuustutkijoiden kuten K. Anders Erickssonin ja István Balyin luomiin viitekehyksiin. Ericksson on ruotsalais-amerikkalainen psykologi, joka kumppaneineen tutki berliiniläisiä muusikoita 1990-luvulla. Hänen tutkimustuloksensa innoittamana kirjailija Malcom Gladwell lanseerasi 10 000 tunnin kultaisen säännön, jonka mukaan huipulle pääsy asiassa kuin asiassa edellyttää harjoittelua tuhat tuntia vuodessa vuosikymmenen ajan.

Kanadalainen Balyi ryhmineen käynnisti lasten ja nuorten liikunnallisten kehitysvaiheiden tutkimusmallin, ns. ”ikäkausimallin”, joka on parissa vuosikymmenessä jalostunut useissa maissa tehtyjen jatkotutkimusten myötä seitsemään ikäkauteen:

Ikävuosina 1-6 tulee saada aktiivinen startti ja oppia leikkien kautta perusliikuntataidot. Toisessa ikävaiheessa, pojilla 6-9-vuotiaina ja tytöillä 6-8-vuotiaina tulee aloittaa ohjatut aktiviteetit, jotka painottavat edelleen motoristen taitojen kehittymistä, erityisesti ketteryyttä, tasapainoa ja koordinaatiota.

Kolmas vaihe ajoittuu pojilla 9-12-vuoteen ja tytöillä 8-11-vuoteen ja sen pääteema on opetella harjoittelemaan. Kehitysvaiheen suosituksiin kuuluvat 3-4 lajin harjoitteleminen niin, että harjoittelun ja leikin osuus on 70 % ja kilpailullisuuden 30 %. Neljättä vaihetta kuvataan harjoittelun harjoitteluna ja se ajoittuu pojilla 12-16 vuoteen ja tytöillä 11-15 vuoteen. Nopeimman kasvupyrähdyksen jäätyä taakse on otollisin aika kehittää aerobista kuntoa, voimaa ja nopeutta siten, että yleisharjoittelun osuus on 60 %, sekä kilpailemisen ja lajiharjoittelun osuus 40 %.

Viides vaihe on nimetty harjoitteluksi kilpailemista varten ja siihen ajoittuu lopullinen lajivalinta. Harjoittelun määrä ja intensiteetti kasvavat paljon ja yleisharjoittelun sekä kilpailemisen ja lajiharjoittelun osuudet kääntyvät päinvastaisiksi neljänteen vaiheeseen verrattuna. Kuudes vaihe on huippu-urheilijavaihe, jossa pitää oppia voittamaan. Kilpailujen ja niitä suoraan palvelevan harjoittelun osuuden tulee olla 75 % kokonaisrasituksesta ja vaihe ajoittuu keskimäärin ikävuosiin 17-18. Laji- ja yksilöerojen takia viides ja kuudes vaihe menevät useimmilla päällekkäin ja monelle kuudes vaihe ajoittuu keskimääräistä varhemmin.

Seitsemännessä vaiheessa tavoitellaan loppuiän mittaista aktiivista elämää, jossa hyödynnetään hankittua liikunnallista pääomaa sekä omaksi iloksi että muiden tukemiseksi.

Kanadalainen lahjakkuustutkija François Gagné on listannut lahjakkuutta edistävät ympäristötekijät neljään kategoriaan ja sattumaan, jotka Pelttari on muokannut Kari Uusikylää seuraten. Onko lapsiurheilijan lähiympäristössä tärkeitä henkilöitä, miten lapsen fyysinen ympäristö tukee kehittymistä, tuleeko lahjakkuus valituksi esimerkiksi urheiluseuran tai koulun toimesta ja tunnistaako urheilija tärkeitä tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet myöhempään kehittymiseen. Usein myös onnekkaat sattumat ohjaavat urheilijan kehittymistä ja lahjakkuuden jalostumista.

Lapsena liikettä 2-4 tuntia päivässä – Päälajiin vaikuttavaa harjoittelua juniori-iän läpilyöntiin mennessä vähintään 4 000 tuntia

Urheilijoiden juniorivaiheen harjoitusmäärien kartoittaminen perustuu haastatteluihin ja muistikuviin, jotka tosin näyttävät olevan hämmästyttävän tarkkoja. Vain Teemu Tainion isä ja valmentaja Risto on kirjallisesti dokumentoinut poikansa ensimmäisten junnujoukkueiden lajiharjoitusten ja pelien määrät.

Kännykät tai muut ruudut eivät rajoittaneet Lahjakkuuden lähteillä -kirjan urheilijoiden lapsuusiän ajankäyttöä. Riihivuori, Paunonen, Teerijoki, Manninen ja Tainio lienevät jo alle kouluikäisinä temmeltäneen ulkosalla hyvinkin neljän tunnin verran päivittäin. Lehtisellä, Turusella ja Tuuhalla vastaavat liikuntamäärät ovat vain rahtusen pienemmät. Rahkamolla ja Keskitalolla ainakin nykyisen suosituksen, kahden päivittäisen tunnin tasolla.

Kun tarkastellaan niitä harjoitustunteja, joilla jo tähdättiin kilpailumenestykseen ja jotka olivat takana ennen läpilyöntiä menestyvänä junioriurheilijana, on vaihteluväli kohtalaisen suuri. Hanna Teerijoki sai pelata 11-vuotiaana tyttönä 14-vuotiaiden poikien Suomen mestaruuden voittaneessa joukkueessa. Kun hän viittä vuotta myöhemmin voitti naisten Suomen mestaruuden ja valittiin vuoden parhaaksi naisjääpalloilijaksi, arvioi Pelttari tuolloiseksi päälajia palvelleeksi harjoitustuntikertymäksi peräti 10 000.

Toisessa ääripäässä ovat kovien kestävyyslajien edustajien Ari Paunosen ja Hilkka Riihivuoren vastaavasti määritetyt harjoitustuntikertymät. Niiden Pelttari arvioi olevan 3 600 ja 4 000 tuntia. Kummankin harjoituspohjia vahvistivat valtaisat lapsuusvuosien liikuntamäärät. Toisaalta maltillisempi eteneminen ensimmäisinä lajikohtaisen harjoittelun vuosina sekä matalatehoisen, palauttavan harjoittelun lisääminen olisivat saattaneet tuoda vieläkin parempia tuloksia.

Kovin suuri yllätys ei ole, että parikymppiseksi ehtiessään suurimmat harjoitustuntimäärät Teerijoen jälkeen olivat kertyneet taitolajien urheilijoille Tomi Tuuhalle ja Susanna Rahkamolle. Heillä tunteja oli 8 500 ja 8 000. Muilla systemaattisen harjoittelun kumulatiiviset kertymät ennen yleisen sarjan huippu-urheiluvaihetta ovat välillä 4 000 – 5 500 tuntia. Se vastaa koko lailla tarkasti niitä kansainvälisiä, tutkimuspohjaisia arvioita, joita kansainväliselle huipulle potentiaalin omaavat urheilijat tarvitsevat läpimurtonsa tekemiseen. Jere Lehtisen 5 000 tunnin ja Joni Turusen 4 000 tunnin kertymiin on laskettu mukaan sivulajien systemaattista harjoittelua (Lehtisellä jalkapalloilun sekä Turusella salibandyn ja jalkapalloilun).

Kaikki urheilijat tukeutuivat ikäkausimalliin, aikaistivat kilpailemista ja siihen tähdännyttä harjoittelua

Eliittitason saavuttaneille yleisurheilijoille, painonnostajille, uimareille, hiihtäjille, soutajille ja pyöräilijöille tehty tanskalaistutkimus vuodelta 2011 osoittaa, kuinka eliittiurheilijoiksi nousseet harjoittelivat lajiaan ikävuosina 9-15 vähemmän, kuin heidän alapuolelle urheilu-urallaan päätyneet. Eliittiurheilijoiden harjoitusmäärät olivat jopa tuntuvasti verrokkeja pienemmät ja saavuttivat verrokkien tasot vasta 18 vuoden iässä. Tämän tutkimuksen tulokset liputtivat lisäksi myöhäisemmän erikoistumisen puolesta, nimenomaan senteillä, grammoilla ja sekunneilla mitattavissa lajeissa. (Taitolajeja ei tässä yhteydessä tutkittu.)

Kyseiset tulokset ovat ymmärrettävissä sitäkin taustaa vasten, että tunnistettuaan potentiaalinsa eliittiurheilijat altistuvat tekemään urheilu-uraansa tukevia ja harjoittelua lisääviä isoja päätöksiä, esimerkiksi koulunkäyntiin ja opiskelemiseen liittyen.

Pelttari tulkitsee kaikkien kymmenen urheilijan urien noudattaneen hämmästyttävästi Balyin vuosituhannen taitteessa määrittämää ikäkausimallia. Yhteiskunnalliset muutokset näkyvät niin urheilun harrastamisessa, kuin tematiikan nykytutkimuksessa. Balyi painotti vahvasti leikkivän liikuntaharrastamisen merkitystä, kun nykytutkimus kääntyy enenevästi valmentajavetoiseen oheislajien harrastamiseen.

Eniten kohdejoukko poikkeaa Balyin mallista siinä, että jo 1970-luvulla lasten kilpaurheilun kattavasti organisoinut Suomi tempaisi tarkastellut urheilijat – Susanna Rahkamoa ja Tomi Tuuhaa lukuun ottamatta –  kilpailemaan ja painottamaan siihen tähtäävää harjoittelua selvästi aikaisemmin, kuin mitä ikäkausimalli suosittaa.

Ikäkausimalli sopii massoille, erityisesti Suomessa, missä se sulautuu hyvin neliyhteyteen, jossa koti, urheiluseura, koulu ja kaveripiiri vaikuttavat urheilun harrastamiseen ja siinä kehittymiseen.

Pelttari mainitsee useita tunnettuja esimerkkejä myös varhaisen erikoistumisen mallista, kuten tennispelaajat Andre Agassi, Steffi Graf, Boris Becker, Naomi Osaka ja Williamsin sisarukset, nyrkkeilijä Muhammad Ali tai golfinpelaaja Tiger Woods. Suomalaisista kohtalaisen varhain päälajinsa kimppuun ovat käyneet alppihiihtäjä Kalle Palander ja uimari Jani Sievinen, kansainvälisen mallin mukaisesti paljolti intohimoisten isävalmentajiensa ohjaamina.

Kaikilla koulusta vain hyviä kokemuksia ja muistoja – Väätäisen Euroopan mestaruus sai Paunosen jättämään sukset

Gagnén luokituksen mukaisia uransa alkuvaiheen tärkeitä henkilöitä jokainen haastateltava nimeää ensisijaisesti omista perheenjäsenistään. Kaikista urheilumyönteisistä isistä suurimpaan rooliin nousevat Reino Kuntola, Jorma Manninen ja Risto Tainio, jotka valmensivat lahjakkaita lapsiaan heidän koko juniorivaiheensa ajan. Joni Turunen kertoo vaikuttuneensa erityisesti elokuvahahmo Rocky Balboasta ja Hanna Teerijoki jalkapallolegenda Peléstä.

Liikuntamyönteisestä asuinympäristöstä löytyy kaikille yhteinen nimittäjä. Pääosin pienten ja keskisuurten paikkakuntien kasvattien kohdalla se tarkoittaa paljolti kotiympäristöä. Reino Kuntola oli rakentanut oman urheiluakatemian jurvalaiselle maatilallensa. Kotitontilta löytyivät 800 metrin juoksurata, seiväshyppypaikka ja estejuoksun kuivaeste. Ovenkahvoihin kiinnitetyt polkupyörän sisuskumit toimivat vastuksena maastohiihdon työntövaihetta simuloitaessa. Pirtistä löytyivät renkaat ristiriipunnan ja leuanvetojen harjoittamiseen. Kodin harjoituspaikat olivat maataloustöiden lomassa Kuntolan sisarussarjan ahkerassa, ympärivuotisessa käytössä.

Koulusta tai koululiikunnasta lahjakkuuden vaalijoina kaikilla on vain hyvää sanottavaa, Tomi Tuuhaa lukuun ottamatta myös koulun kautta järjestyneen kilpaurheilun osalta. Nykyään aktiivisesti työstetyn urheilun ja opiskelemisen yhdistämisen ideassa Hannu Manninen oli edelläkävijä. Manninen sopi rehtorinsa kanssa lukion käymisestä viidessä vuodessa.

Urheilu-uriensa tärkeistä tapahtumista Ari Paunonen nostaa esille Juha Väätäisen Euroopan mestaruudet 1971, jotka ratkaisivat Arin lajivalinnan kestävyysjuoksun hyväksi. Hiihdon jättämiseen Ari kertoo vaikuttaneen senkin, että hänen kotonaan ja urheiluseurassaan Sulkavalla ei ollut samanlaista hiihtokulttuurin, välineiden ja voitelun hallintaa, kuin kovalla hiihdon ja kestävyysjuoksun ikä- ja kilpakumppanillaan Harri Kirvesniemellä. Joni Turunen sitoutui nyrkkeilyyn lopullisesti, kun näki 14-vuotiaana isoveljensä Tonin voittavan lajin Suomen mestaruuden.

Jere Lehtinen kokee uransa onnellisena sattumana pelivuotensa 1993-1995 Turun Palloseurassa, missä Vladimir Jursinovin kivenkova fysiikkakoulu pohjusti parhaalla tavalla Jeren siirtymistä National Hockey Leagueen. Petri Keskitalo nostaa onnellisten sattumiensa kärkeen ensikosketuksensa menestymisen huumaan, jotka olivat pärjääminen alakoulun välitunnin juoksuleikissä ja Raahen Vesan ensimmäisissä junnukisoissaan.

Kirjan kaikki kohdeurheilijat painottavat lisäksi siviilielämän tasapainon ja onnellisuuden tunteiden isoa merkitystä tulostensa ja saavutustensa taustalla. Monen lajin taituri Hanna Teerijoki kokee läpi uransa säilyttäneen ison osan lapsuusvuosiensa urheilemisen leikkimielisyydestä. Jere Lehtinen kokee kaksostyttöjen syntymisen ja Hannu Manninen puolison löytymisen hyvin myönteisenä ja pitkää huippuvaiheen uraansa tukevina.

Urheiluseurarakenne syö monilajisuutta ja vahvistaa yhden lajin harrastamisen mallia

Pelttari arvioi Suomen urheilun toimivuutta peilaten sitä keskeiseen neliyhteyteen: koti, urheiluseura, koulu ja kaveripiiri. Kuten Balyin malli osoittaa, on ikävaihe 8-12 vuotta parasta motoristen taitojen oppimiskautta avainsanana monipuolisuus. Urheiluseurojen siirtymä yleisseuroista erikoisseuroihin ja ammattimaistuminen kohonneine palvelumaksuineen ovat johtaneet yhden lajin harrastamisen malliin. Se ei tue lahjakkuuden jalostumista läheskään parhaalla tavalla.

Näin ollen koti on noussut monilajisuuden ratkaisuja hakiessaan ratkaisevaan asemaan. Tuoreessa historiassa yhtälö on toiminut parhaiten pienillä ja keskisuurilla paikkakunnilla, missä yleisseuroja vielä on ja palvelumaksutkin kohtuullisia. Nyt uhkatekijäksi on nousemassa maaseutujen liikuntaelämän passivoituminen, tuoreimmat Move-mittaustulokset osoittavat hyväkuntoisten lasten ja nuorten olevan kohta muisto vain. Maaseudulla haaste on kaupunkejakin suurempi.

Laajaan ja perusteellisesti perehtymäänsä materiaaliin perustaen Pelttari vetää osuvantuntuisia johtopäätöksiä, esimerkiksi seuraavat:

– Junioriaikojen monipuolisuudesta näyttää olevan keskimäärin hyötyä, mutta on epäselvää, miksi ja miten nämä hyödyt ilmenevät. Ilman monipuolisuuttakin voidaan nousta huipulle, mutta se on riskialttiimpi tie.

– Joukkuelajeihin sisäänrakennettu ”kehittymiskiire” (pitää pysyä ikäluokan kärjen mukana) on hankala ja erityisen hankala loppuvuodesta syntyneille, hitaasti fyysisesti kehittyville ja loukkaantumiskatkoista kärsimään joutuneille.

– Huipulla ei ratkaise se, kuka on harjoitellut eniten, vaan lahjakkain ja itselleen sopivimmin harjoitellut menestyy. Yksikään kirjassa esitellyistä urheilijoista ei ollut kärsinyt liian vähästä harjoittelusta.

– Lahjakkaat ja hyvin harjoittelevatkin tarvitsevat enemmän hyvää kuin huonoa onnea. Usein vasta jälkikäteen pystyy näkemään, missä onnekas sattuma on potkaissut uraa eteenpäin.

– On hyvä pitää mielessä, että urheiluun liittyy leikin elementti. Koko elämän tasapainoisuus ja onnellisuus ovat urheilijallekin vahvoja voimavaroja.

Tutkimukselle on tilaa – Mikä selittää Boltin, Messin tai Mbappén ylivoimaisuutta?

Hannu Pelttarin Lahjakkuuden lähteillä lienee kokonaisvaltaisin tutkimus- ja kokemustiedon yhteenveto, mitä teemasta suomen kielellä on julkaistu. Aiheena urheilulahjakkuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin loppuun kaluttu luu. Näkökulmia ja tutkimushalukkuutta siihen tullee riittämään.

Suomen Urheiluliiton valmennusjulkaisu Huippu-Urheilu-Uutiset (3/2015) nosti artikkelissaan ”Urheilulahjakkuus edellyttää jalostuakseen malttia ja pitkäjänteisyyteen kasvamista” esimerkkejä asiantuntijoiden ajatuksista.

Vuosi sitten edesmennyt urheilujohtaja Jukka Uunila näkee urheilijan, valmentajan ja urheilujärjestön yhteisenä lahjakkuusvaatimuksena kyvyn olla rehellinen oman tekemisensä analysoimisessa. ”Kovia tavoitteita ja unelmia pitää olla, mutta niitä ei pidä rakentaa tyhjän päälle”, oli Uunilan kiteytys.

Urheilumarkkinoinnin ja kokonaisvaltaisen valmennuskäsityksen ”Grand Old Man” Matti Urrila painottaa inhimillistä vuorovaikutusta keskeisenä urheilulahjakkuuden ilmentymänä: ”Yltääkseen huipulle urheilijan tulee uransa kaikissa vaiheissa olla hyvä valmennettava”.

Kokenut kestävyysjuoksuvalmentaja Lasse Mikkelsson niputtaa urheilulahjakkuuden vaateen lauseeseen: ”Fyysisen lahjakkuuden lisäksi tarvitaan henkistä voimaa ja päämäärätietoisuutta sekä ehtymätöntä intoa harjoitella”. Valmentajan lahjakkuudeksi Mikkelsson toteaa kyvykkyyden löytää lahjakas urheilija ja kertoa siitä tälle – erityisesti silloin, kun ura kohtaa vastoinkäymisiä.

Urheilupsykologi Satu Kaski varoittaa urheilulahjakkuuden kielteisistä näkökulmista:. ”Lahjakkaana pidettyä lasta tai nuorta ei virheiden ja epäonnistumisen pelon vuoksi uskalleta harjoituttaa uusien asioiden parissa, jolloin urheilija ei opi haastamaan itseään. Tällöin käsitys omasta lahjakkuudesta korostuu yli ja harjoittelu kapea-alaistuu hidastaen kehittymistä.”

Samassa valmennusjulkaisussa (3/2017) tänä vuonna edesmennyt estejuoksun maailmanennätysmies ja pitkäaikainen urheilujohtaja Pentti Karvonen asettaa henkilöjutussaan huippu-urheilijaksi kasvamiselle kolme kattavaa reunaehtoa: ”Ne ovat perimä eli syntymälahjat, huippu-urheilun kanavalla olevat tukijoukot, joista ratkaisevin on oma koti ja vanhemmat, sekä lopulta kaiken ratkaiseva oma tahto”. Oivallinen kiteytys.

Pelttari kertoo, kuinka yleisurheilun ensimmäinen päävalmentaja, ylivalmentaja Armas Valste epäili jo 80 vuotta sitten, että harjoittelulla saadaan eroja vain 25 %. Muu tulee perimästä ja ympäristöstä. Valste oli mielipiteessään vähintäänkin vahvalla hajulla. Toki tänä päivänä tiedetään, että voimaan ja kestävyyteen voidaan harjoittelulla vaikuttaa selvästi enemmän kuin nopeuteen.

Urheilulahjakkuudessa on edelleen viljalti kiehtovaa mystiikkaa. Miksi Usain Bolt saattoi olla niin ylivoimainen yleisurheilun eniten kilpailluissa lajeissa? Miten voi olla mahdollista, että maailman ylivoimaisesti kilpailluimman lajin jalkapalloilun MM-finaalissa Lionel Messi ja Kylian Mbappé voivat olla niin paljon parempia, kuin kaikki muut kentällä olleet futismiljonäärit?

Hannu Pelttarin Lahjakkuuden lähteillä valottaa niin urheilun ammattilaisille, kuin kenelle tahansa asiasta kiinnostuneelle isoa perspektiiviä, mistä olemme tulleet, mitä olemme ja sitäkin, minne olemme menossa. Mukaansa tempaava lukuelämys!

(Jarmo Mäkelä.)

Lahjakkuuden lähteillä