Tietokirjailija Hannu Pelttarin kirjoittama ja Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisema teos Valmentaja Valste on mitä kiintoisin lukuelämys Suomen yleisurheilusta ja sen historiasta kiinnostuneille. Pelttari piirtää ylivalmentaja Armas Valsteesta moniulotteisen henkilökuvan, joka sitoutuu selkeästi yleisurheilumme ajankuvaan 1920-luvulta lähtien ja perustuu paitsi mittaviin dokumentoituihin ja henkilöhaastatteluin hankittuihin tietoihin myös tekijän oivallisiin johtopäätöksiin.
1905 syntynyt Valste oli laaja-alaisesti lahjakas ja hyvin energinen ihminen. Fyysinen lahjakkuus käy ilmi hänen huippu-urheilu-urastaan, 178-senttinen ja 82-kiloinen mies hyppäsi 20-vuotiaana korkeutta 190 ja työnsi neljä vuotta myöhemmin kuulaa 15.66 ollen tässä lajissa Amsterdamin olympiavitonen 1928. Valsteen mittava 36-vuotinen (1935-1971) valmentaja- ja urheilujohtajaura Suomen Urheiluliitossa oli seurausta myös hänen henkisistä vahvuuksistaan, hän oli ahkera, käytännönläheinen, aikaansaava, karismaattinen puhuja ja selkeä kirjoittaja.
Miehen energisyyttä, toisaalta sopivaa vastapainoa urheiluhulluudelle kuvastaa hänen elämänmittainen rakkautensa radioamatööriharrastukseen. Taitava radisti ansioitui harrastuksensa myötä sotavuosina viestintätehtävissä päätyen jatkosodassa Naarajärven Ilmavoimien Viestikoulun radiokomppanian päälliköksi. Ylivalmentajan elämänlanka päättyi 16.3.1991 Portugalin Portimaossa, mikä oli Valsteen eläkevuosien asuinpaikka paljolti ihanteellisen radioyhteyskuuluvuutensa vuoksi.
Kirja valottaa oivallisesti yleisurheilumme 1920- ja 1930-lukujen suurvalta-asemaa sekä kansallisesti että kansainvälisen arvostuksensa osalta. Suomen yleisurheilu tunnettiin maailmalla jo Venäjän lipun alla Tukholman olympiakisoissa (1912) kilpailleesta joukkueesta, siitä oli tullut yksi nuoren valtion kärkibrändeistä ja kansainvälistyvä Eurooppa näkyi mediassa paljolti mittavan maaottelutoiminnan myötä. Näiltä pohjin yleisurheilu oli Valsteelle urheilumuotojen kuningas, mistä vakaumuksestaan näkyvä ja kantaaottava ylivalmentaja sai myös vastavoimia, ei vähiten pesä- ja jalkapalloväen joukoista.
Ilmeisesti radioamatööriharrastuksensa myötä Valste näki maailman pienempänä kuin aikalaisensa. Hän oli aktiivinen kansainvälinen verkostoituja, joka seurasi aikaansa ja antoi ulkomaisille kollegoillensa varmasti paljon saaden vaikutteita myös itse. Kolmekuukautinen opintomatka Hollantiin ja Belgiaan loppuvuodesta 1946 sekä loppuvuodesta 1949 käynnistynyt puolen vuoden matka Yhdysvaltoihin olivat merkittäviä paitsi ylivalmentajalle itselle myös suomalaiselle yleisurheilulle.
Esimerkkinä Valsteen asuminen ja ystävystyminen hollantilaisen amatöörivalmentajan Jan Blankersin ja hänen vaimonsa, maailman ykkösyleisurheilijan Fanny Blankers-Koenin vieraana avasi lopullisesti ylivalmentajan silmät naisyleisurheilun osalta. Valsteen kansainvälisyys ja kansainvälinen arvostus näkyivät vielä eläkevuosina 1970-luvulla Euroopan Yleisurheiluliiton hallituksen jäsenyytenä sekä lukuisina ylituomari- ja tuomaritarkkailijatehtävinä arvokisoissa.
Sotavuodet muodostuivat käännekohdaksi Valsteen ammattiuralla. Oslon EM-kisat 1946 onnistuivat Suomelta vielä loistavasti, mutta Lontoon ja Helsingin odotetut olympiakisat 1948 ja 1952 koettiin sotia edeltäneen menestyksen jälkeen suorastaan mahalaskuina. Valsteen ansiot kyllä tunnettiin ja tunnustettiin edelleen, mutta kritiikki hänen rakentamaansa ”ylivalmentajan valmennusjärjestelmää” kohtaan lisääntyi. Isoista valmennusopillisista teemoista ympärivuotinen harjoittelu, levytangolla toteutettu voimaharjoittelu sekä juoksijoiden intervalliharjoittelu puhuttelivat myös suomalaisia ja ylivalmentajakin oli pakotettu muuttamaan sotia edeltäneitä käsityksiään niistä.
Valsteen painoarvo Suomen Urheiluliitossa väheni myös siitä syystä, että hänen nuoruutensa kilpailukaveri sekä myöhempien aikojen hyvä ystävä ja tukimies Urho Kekkonen lopetti SUL:n lähes 20 vuotta kestäneen puheenjohtajuutensa 1947.
Valste oli taitava vaikuttaja, hän oli sivistynyt, käyttäytyi kokouksissa korrektin rakentavasti ja sai myös näiden ominaisuuksien myötä paljon aikaan paitsi valmentajana myös yleisurheilujärjestelmien rakentajana. Toisaalta hän oli hullaantunut omasta erinomaisuudestaan ja arvosti aikalaisistaan vain harvoja. Näkyvien valmentajien kesken tuntuu jo 1930-luvulla vallinneen ankara kilpailu ja keskinäinen nokittelu, myös muutamilla muilla oli kovia meriittejä ulkomaisia näyttöjä myöten (Paavo Karikko, Hugo Lahtinen, Tahko Pihkala).
Ylivalmentajan työtä kontrolloineet luottamusmiehet – etenkin liiton koulutus- ja valmennusvaliokunta – Valste koki usein orjuuttaviksi, työtään vaikeuttaviksi. SUL:n piirien vaiko SVUL:n alueiden mestaruuskisat sekä huippujen ylikuumeneva tienaamishalu ja kilpaileminen olivat muita esimerkkejä ylivalmentajan arjen päänsäryistä.
Yleisurheilun näkyvyys ja brändiarvo sitoutuivat 1930-luvulta lähtien suuresti – jopa arvokisoja enemmän – maaotteluihin, joita normaalivuosina käytiin neljä, kaksi kotona ja kaksi vieraissa. Maaotteluvastustajiksi saatiin Ruotsin ohella pääsääntöisesti Euroopan kärkimaita ja maajoukkueen iskukyky pohjusti valmennusjärjestelmiä kehittymään kaikki lajiryhmät ja lajit huomioon ottaen.
Ylivalmentajan 1940-luvun alainen ja myöhempien aikojen esimies Jukka Uunila kertoo Valsteen olleen ”yksi aikansa maailman parhaista yleisurheiluvalmentajista”, mitä lausuntoa Hannu Pelttarin teos Valmentaja Valste vahvistaa ja valaisee – koukuttava lukuelämys.
Jarmo Mäkelä
Lisätietoja: