Ahti Arokallio tutki juniorimenestyjiä 2000-2014: Miksi kehitys näyttää liian usein päättyvän jo ennen aikuisikää?

Suomalaiset nuoret yleisurheilijat ovat kautta aikojen menestyneet kohtuullisen hyvin omien ikäluokkiensa kansainvälisissä arvokisoissa. Kuinka näiden juniorimenestyjien ura on jatkunut siirryttäessä aikuisten kilpakentille? Onko edessä ollut suora polku palkintopallille aikuisten arvokisoissa seuraavan vuosikymmenen aikana vai onko kehitys hiipunut ja harrastus jopa loppunut ennen kuin se on ehtinyt kunnolla edes alkaakaan.

Itseäni asia sen verran kiinnosti, että ajattelin kaivaa esiin faktoja kuluvan vuosituhannen alun menestyjistä nuorten arvokisoissa. Yritin myös pohtia syitä, jotka ovat johtaneet joidenkin nuorten lupausten uran ennenaikaiseen päättymiseen tai kehityksen hiipumiseen.

Tämän analyysin pohjana on vuosina 2000-2014 nuorten 17- ja 19-vuotiaiden kansainvälisissä arvokisoissa mitali- ja pistesijoille yltäneiden urheilijoiden joukko. Kisatapahtumista mukana ovat Euroopan olympiapäivät, EM-kisat, MM-kisat sekä nuorten olympialaiset. Nuoremmassa ikäluokassa analyysissä oli mukana 94 eri urheilijaa ja vanhemmassa 112. Euroopan olympiapäiville ja 17-vuotiaiden MM-kisoihin osallistuivat pääsääntöisesti eri urheilijat.

Huomiota herättää, että 17-vuotiaiden MM-mitali kohtuullisen harvoin ennusti mitalia seuraavassa ikäluokassa. MM-kisojen kovuudesta puolestaan viestii se, että EM-kisojen mitali 19-vuotiaissa ennusti seuraavan vuoden saman ikäluokan MM-kisoissa parhaimmillaan pistesijaa.

Mitä juniorivuosien jälkeen-kuinka ura jatkui?

Nuoremmassa ikäluokassa Euroopan olympiapäivillä ja mitalin tai pistesijan saavutti tarkasteluajankohtana yhteensä 67 urheilijaa. Heistä joka viides lopetti yleisurheilun alle 20-vuotiaana ja reilu kolmannes teki ennätyksensä päälajissaan ennen kahdettakymmenettä ikävuottaan. Joka viidennen ura on jatkunut yli 22-ikävuoden. Aikuisten arvokisojen mitalistiksi näistä urheilijoista kehittyi yksi, pistesijan saavutti kolme ja lisäksi arvokisoihin näistä urheilijoista on osallistunut kahdeksan. Aikuisten arvokisaurheilijaksi tästä ikäluokasta kehittyi alle joka viides.

Nuoremman ikäluokan MM-kisoissa vastaavana aikana mitaleille ja pistesijoille sijoittui 27 urheilijaa. Heistä kolme lopetti uransa alle 20-vuotiaana ja ennätyksensä päälajissaan tuohon ikään mennessä teki seitsemän eli joka neljäs. Kukaan näistä urheilijoista ei ole saavuttanut aikuisten arvokisamitalia, neljä on yltänyt pistesijalle ja lisäksi kaksi on päässyt mukaan aikuisten kansainvälisiin arvokisoihin. Aikuisten arvokisaurheilijaksi näistä urheilijoista kehittyi joka viides.

Vanhemmassa ikäluokassa EM-kisoissa mitalin tai pistesijan saavutti 75 urheilijaa. Heistä kuusi lopetti uransa alle 23-vuotiaana ja samaan ikään mennessä ennätyksensä päälajissaan oli tehnyt joka kolmas. Aikuisten arvokisojen mitalisijalle näistä urheilijoista on yltänyt kolme ja pistesijalle kuusi urheilijaa. Aikuisten arvokisoihin on lisäksi päässyt mukaan 20 eli aikuisena arvokisoihin on yltänyt mukavasti lähes 40 %.

MM-kisoissa 19-vuotiaissa mitali- tai pistesijalle vuosina 2000-2014 sijoittui yhteensä 37 urheilijaa. Heistä uransa päätti alle 23-vuotiaana neljä ja oman ennätyksensä päälajissaan oli tehnyt alle 23-vuotiaana peräti joka toinen! Aikuisten arvokisojen mitalistiksi heistä on kypsynyt kaksi, pistesijaurheilijaksi kuusi ja mukaan aikuisten arvokisamittelöihin on lisäksi päässyt yksitoista. Aikuisten arvokisoihin näistä urheilijoista on päässyt mukaan joka toinen!

Edellä olevan perusteella on selvää, että menestys 19-vuotiaiden kansainvälisissä arvokisoissa ennustaa huomattavasti paremmin pääsyä aikuisten arvokisoihin kuin 17-vuotiaissa menestyminen. Mitaliurheilijaksi kasvaminen aikuisten tasolla on vanhemmassakin ikäluokassa valitettavan harvinaista.

Toisaalta menestyminen aikuisissa ei aina myöskään edellytä menestystä juniori-ikäluokissa. Tästä olkoot esimerkkeinä vaikkapa Tero Pitkämäki ja Jukka Keskisalo, jotka aikanaan eivät olleet edes mukana 17-vuotiaiden arvokisoissa ja ikäluokkaa ylempänäkin ”vain” pistesijoilla.

Huomiota herättää, että erityisesti 17-vuotiaiden urheilija-alkujen kohdalla lopettamiskynnys nopeasti ensimmäisten arvokisojen jälkeen on harmittavan korkea. Onko tällä selkeä korrelaatio sen kanssa, että urheilijoiden kehitys näyttää liian monessa tapauksessa päättyvän jo ennen aikuisikää? Mistä tämä voisi johtua? Tätä yritän omalta osaltani seuraavassa pohtia.

Valmennus ja valmennusosaaminen avainasemassa

Lajiryhmittäin menestys varsinkin nuorten MM-tasolla painottui vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä selkeästi heittoihin ja erityisesti keihäänheittoon. Vuosituhannen toisella vuosikymmenellä lajiryhmien erot ovat tasoittuneet ja heittolajien sisälläkin voidaan sanoa keihään menettäneen johtoasemansa moukarille.

Suomen asutusrakenne ja sitä kautta myös maaseutuseurojen elinvoimaisuus on muuttunut viime vuosikymmeninä huomattavasti. Maaseutuseurojen heittovalmentajat ovat ikääntyneet ja luopuneet tai luopumassa aktiivisesta valmennustyöstä. Kalevan Maljan ja seuratoimintakilpailun juoksupainotteisesta pistelaskujärjestelmästä osittain johtuen asutuskeskusten seurat eivät ole ainakaan vielä halunneet panostaa heittäjiin ja heittovalmennukseen riittävästi. Ellemme nopeasti pysty aikaansaamaan tähän muutosta, tulemme menettämään sen vahvan osaamiseenkin perustuvan perinteen, joka heittolajeihin maassamme kiistämättä liittyy.

Toisaalta MM-kisojen heittolajien menestyjät voivat tulla ja tulevatkin tänä päivänä mistä päin maapalloa tahansa. Kansainvälinen kilpailu on tässäkin lajiryhmässä koventunut aivan ratkaisevasti.

On selvää, että valmennus ja erityisesti valmennusosaaminen ovat avainasemassa, kun etsitään keinoja nuorten ”helmien” jalostamiselle aikuisiän kansainvälistä huippua kohti. Analyysissä ilmeni selkeästi, kuinka laaja ja todennäköisesti monessa suhteessa heterogeeninen valmentajajoukko tekee töitä erityisesti 17-vuotiaiden arvokisamenestyjien kanssa. Analyysissä mukana olleilla hiukan vajaalla sadalla urheilijalla oli 80 eri valmentajaa.

Mikäli urheilija-valmentaja-pari tekee työtään kovin ”sisäänpäin kääntyneenä”, lopputuloksena on, että ne todennäköisesti tekevät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen samat virheet, jotka aiemmat kollegat ovat hekin tehneet. Tämä kierre pitää saada loppumaan ja siihen mm. käynnistysvaiheessa oleva mentorointi ja avoimempi valmennuskulttuuri ovat oivia keinoja.

Arvokisajuniorien kanssa työskentelee iso joukko valmentajia, jotka tekevät varmasti työtään innostuneesti ja parhaan kykynsä mukaan niissä olosuhteissa ja sellaisen tukipalvelutiimin kanssa, jotka ko. urheilijan kotipaikkakunnalta löytyvät. Kovin harvoin tämä johtaa nuoren lahjakkaan urheilijan kohdalla parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Itse ajattelen, että ensi vaiheessa meidän kannattaisi harkita parhaiden juniorien ja aikuishuippujen kokoamista harjoituskaudella kuukausittain pidennetyksi viikonlopuksi harjoittelemaan yhteen pisteeseen Suomessa. Tällöin juniorien valmentajatkin pääsisivät paremmin ”jyvälle” siitä, mitä huipulle pyrkiminen vaatii. Uskon tällä olevan myös urheilijan ryhmäytymis- ja muiden sosiaalisten tarpeiden kannalta hyötyä. Tiukka keskinäinen kisa myös ominaisuuksien osalta veisi jokaista urheilijaa ja valmentajaa eteenpäin. Tähän suuntaan ollaan toki jo monessa lajissa/lajiryhmässä liikahdettukin.

Parhaimmillaan kaupunkivalmennuskeskukset urheiluakatemiapalveluineen voisivat olla ratkaisu moneen kysymykseen, mutta tällä hetkellä useat asiat ovat vielä näiden kehittämisessä kesken. Ennen kuin osaavaa valmennusta löytyy näistä keskuksista riittävästi, on moraalisesti haastavaa lähteä keskittämään lukio- ja ammattiopistoikäisiä lahjakkuuksia näihin keskuksiin.

Yleisurheilu on valmennuksen näkökulmasta kaikkein haasteellisin urheilumuoto monine toisistaan oleellisesti poikkeavine lajeineen. Valmennusosaamisen synnyttäminen jokaiseen keskukseen ja jokaiseen lajiin tai edes lajiryhmään on erittäin paljon resursseja vaativaa ja käytännössä mahdotontakin. Eli työnjakoa ja valmennusosaamisen keskittämistä ja tähän liittyvää urheilijoiden ohjausta tarvitaan paljon.

Uran päättyminen tai kehityksen pysähtyminen selitetään hyvin usein loukkaantumiskierteellä. Oleellinen kysymys on, miksi loukkaannuttiin. Oliko minulla nuoren lupauksen valmentajana riittävä osaaminen tai rakennettuna verkosto, joka loukkaantumisen satuttua tai mieluummin jo ennaltaehkäisevästi osallistui valmennusprosessiin? Ohjasiko tämä asiantuntijaverkosto urheilijan kuntoutumista? Oliko asiantunteva apu nopeasti saatavilla?

Nuorelle tarvitsee aikaa kasvaa huippu-urheiluvaiheeseen

Valmentajan oma kehittyminen vaatii erityisiä ponnistuksia. Kehittyminen lähtee siitä, että ymmärtää omat vahvuutensa, mutta myös kehittymistarpeensa. Intohimo saattaa olla menestyvälle valmentajalle välttämätöntä, mutta se ei yksin riitä. Valmentajan on jatkuvasti kehityttävä ja oltava kehityksessään mieluummin askeleen urheilijan kulloinkin edellyttämää tasoa edellä.

Oma kysymyksensä on, jos nuoren urheilijan saavutukset perustuvat poikkeuksellisiin fyysisiin ominaisuuksiin, joiden ohella mm. lajitaidolliset asiat ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Sama koskee henkistä kasvua niin urheilijan kuin valmentajankin kohdalla. Mikäli illuusio menestyksen suorasta jatkumisesta nykyiseen osaamistasoon perustuen 17-vuotiaasta aikuisiän huipulle saa ajattelussamme vallan, voi poikkeuksetta luvata edessä olevan aika nopeasti hyvin haastavia aikoja. Nuorena menestymisestä voi ja pitääkin toki nauttia, mutta erityisesti valmentajan tulee muistaa edessä olevat haasteet pitkällä polulla aikuisiän huipulle. Tämä pätee erityisesti ensimmäistä nuorta lahjakkuuttaan valmentavan kohdalla.

Nuorelle pitää antaa aikaa kasvaa varsinaiseen huippu-urheiluvaiheeseen. Tämä pitää valmentajan, nuoren vanhempien ja mielellään myös median muistaa. Ei voi välttyä ajatukselta, että meilläkin on tässä suhteessa vaikutettu hyvin negatiivisesti liian monen nuoren lahjakkuuden kehitykseen nostamalla hänet ”jalustalle” mm. 17-vuotiaana saavutettujen tulosten perusteella.

Lopuksi vielä varovainen kysymys siitä, hallitseeko menneisyyden malli liikaa tekemistämme? Osaammeko ottaa huomioon toimintaympäristömme rajuja ja nopeitakin muutoksia ja reagoimaan niihin? Ja erityisesti palloilulajien kovassa ja suurelta osin perusteettomassakin hypetyksessä, pitäisikö yksilölajien pystyä tekemään enemmän yhteistyötä Suomessa sekä kestävyys- että nopeus-/voimalajeissakin? Niin valmennusosaamisen jakamisessa kuin edunvalvonnassakin.

Teksti: Ahti Arokallio 

Juttu on julkaistu valmennusjulkaisu Huippu-Urheilu-Uutisissa 1/2020