Suomen Urheiluliiton entinen kymmenottelun lajivalmentaja Heikki Leppänen viettää tänään 80-vuotispäiväänsä kotonaan Lohjalla. Ex-kymmenottelija ja voimistelunopettaja käy Jarmo Mäkelän haastattelussa läpi elämänkaartaan. Suomen Urheiluliitto onnittelee päivänsankaria.
Leppänen nousi yleisurheilijana valtakunnan tietoisuuteen vasta 20 ikävuotensa jälkeen. Parkanon Lapinnevalla varttuneen viisilapsisen perheen esikoisen lapsuus ja nuoruus eivät olleet helppoja. Aktiivivuosinaan 194-senttineen ja noin 100-kiloinen kymmenottelija oli kasvuiän sairastelun takia 16-vuotiaaksi luokkansa pienimpiä ja asepalveluksen kutsunnoissakin vasta 188-senttinen ja 68-kiloinen hujoppi.
Sairastelu ja köyhät kotiolot eivät antaneet parasta tilaa liikunnan harrastamiselle, kilpaurheilulle ainakaan.
– Ensimmäisinä elinvuosinani puhjennut maitorupi ja sittemmin eläinten karva-allergian aiheuttama astmaattisuus hidastivat kasvua. Muistan, kuinka pitkien sairaalajaksojen ohella äitini yritti hillitä kutiavaa maitorupea kymmeneen ikävuoteen saakka jokavuorokautisilla sideharsopeitteillä, Leppänen muistelee.
– Isäni oli alkoholisti, jolla ei ollut kykyä huolehtia perheestään. Saimme perheen talouteen kohennusta vasta 1960-luvun alkuvuosina, kun pääsin pari vuotta nuoremman Jorma-veljeni kanssa kesäansioon paikallisen turveteollisuuden pariin.
Kipinä kehittyä syttyi Hämeenkyrön piirikunnallisissa
Leppäsen muistoissa ensimmäiset urheilukokemukset ovat kesältä 1957, kun perhe muutti väliaikaisesti äidin kotitaloon ennen kuopussisko Raijan syntymää. Ponnistaminen ja heittäminen eri muodoissaan olivat tulleet tutuiksi koulussa ja vapaa-aikana. Äidin kotitalon pihaan tehtiin pojille pituus- ja korkeushyppypaikat sahanpurukasoineen. Tuolloin 10-vuotias Leppänen muistaa viehättyneensä riman ylittämisestä saksitekniikalla sekä pituushyppytuloksestaan 324.
– Aloin kiinnostua urheilemisesta, vaikka en sitä kovin paljon päässyt harrastamaan. Kesällä 1961 uskalsin kokeilla sisäjalan tekniikkaa. Sillä noteerasin kotikylän kentällä 164, jota pidettiin kohtalaisen hyvänä tuloksena, Leppänen kertoo.
– Katselin innokkaasti kierähtäjien kuvia ja kokeilin tekniikkaa seuraavana kesänä Parkanon piirikunnallisissa. Ennätys koheni heti 179:ään, ja loppukesästä siihen tuli vielä kaksi senttiä lisää. Urheilu ei silti vielä imaissut sen kummemmin mukaansa, mutta syksyllä 1966, kun oli jo täyttänyt 20 vuotta, kierähdin Hämeenkyrön piirikunnallisissa 193. Se synnytti ajatuksen kehittyä korkeushyppääjänä.
Kilpaurheilun maailma avautui pesäpallon kautta
Leppänen tutustui ja kasvoi kiinni kilpaurheilun maailmaan pesäpallon parissa.
– Siihen minua johdattivat oppikouluajan jumppamaikka, aikansa pesäpallolegenda, Erkki ”Pulla” Heikkilä, sekä lajilegendaksi myöhemmin varttunut paras luokkakaverini, Seppo Paavola. Sarjassa pelaamisen aloitin 1960-luvun puolivälissä Parkanon Urheilijoissa, Leppänen muistelee.
– Nousimme vuorovuosina Suomisarjaan ja putosimme takaisin maakuntasarjaan. Päästyäni Jumpalle 1969, ilmoitin seuralle, että urheilun painopiste siirtyy yleisurheiluun.
Ajatus yleisurheiluun keskittymisestä oli saanut pontta jo edelliskesänä, kun Leppänen meni kotipihan korkeushyppypaikan 183:n ylityksen pohjilta ja voitti Harjavallassa pm-kisoissa yrityksillä tuoreen nuorten Suomen mestarin, 205 kierähtäneen Jämijärven Aaro Alarodun. Se oli iso uutinen Satakunnassa.
– Veljessarjan vanhimpana olin jonkinlainen esikuva velipojille, joista minua pari vuotta nuorempi Jorma kiersi aidatun ratakierroksen 55,2:teen. Myös 1951 syntyneet kaksoset, Esa ja 2010 edesmennyt Esko noteerasivat kohtalaisia tuloksia. Esa heitti keihästä 34-vuotiaana 72,60 ja Esko hyppäsi 40-vuotiaana korkeutta 191, Leppänen kertoo.
Varusmiesajasta hyvä harjoitusvuosi, Helin kannusti kymmenotteluun
Ensimmäinen sauma kovempaan harjoitteluun Leppäselle avautui varusmiesaikana Porin Prikaatissa Säkylässä 1968-1969, kun urheilijoita koottiin samaan komppaniaan. Leppäsen palveluskavereina olivat muun muassa Pekka Vasala, Pekka Kivelä, Markku Perttula ja Anssi Joutsenlahti.
Leppäsen omat ajatukset olivat edelleen korkeushypyssä. Naantalissa kesäkuun alussa kierähdetty 204 ja kilpailumatka Kansainvälisen Sotilasurheiluliiton CISM’in mestaruuskilpailuihin Ranskaan pitivät yllä kipinää tavoitteellisesta urheilu-urasta.
Jumpalla, eli voimisteluopettajakoulutuksessa, kymmenottelutaustainen ja yleisurheilijoita pääkaupunkiseudulla valmentanut Pertti Helin kannusti ensimmäisen vuosikurssin jumppalaista kokeilemaan kymmenottelua. Se ratkaisi tuolloin 23-vuotiaan Leppäsen lajivalinnan, ja tie vei kohti yleisurheilun ”tuhattaituruutta”.
– Joitakin ajatuksia olin elätellyt kymmenottelusta jo aiemmin. Ne kuitenkin hyytyivät surkeaan peruskuntoon. Esimerkiksi 1967 yritin kahdessa kilpailussa juosta 400 metriä tosissani, ja kummassakin masentavalla tuloksella 61,2. Seuraavan kesän kiekkokokeilu oli sitten myönteinen. Sinkautin 70-kiloisena riukuna miesten kiekkoa 44,48, Leppänen kertoo.
– Jumpan vuosikurssilla oli useita kovia yleisurheilijoita ja ilmapiiri kilpaurheilulle hyvin myönteinen. Sytyin tosissani otteluharjoitteluun, ja ”Rami” Rissanen avusti minua monin tavoin. Hän valvoi harjoituksia ja kuskasi leireille ja kilpailuihin.
Yhteisleirin aamupalapöydästä työntekijäksi Urheiluliiton kehittämisohjelmaan
Kevään 1970 yhteisleirillä Leppänen tuli istahtaneeksi samaan aamupalapöytään liikkeenjohdon konsultti Runar ”Nysä” Nyströmin kanssa. SUL:n tuolloinen puheenjohtaja Jukka Uunila ja toiminnanjohtaja Jorma Varis olivat edellissyksynä kuunnelleet Nysää Kuortaneella, ja saaneet idean kehittämisohjelmasta, jolla uudistetaan Urheiluliitto perin pohjin. Nysä kysäisi Jumpan opiskelijan työnäkymistä ja tuli saman tien palkanneeksi tämän konsulttitoimistonsa työntekijäksi. Kolmivuotinen työrupeama oli mielenkiintoinen, mutta aikaa sitova. Se ajoi voimistelunopettajaksi valmistuvan kymmenottelijan kovaan tenttiruuhkaan opintojen loppuvaiheessa.
– Tehtäväni oli kirjoittaa Nysän toimiston kehitys- ja ideointipalaverien muistiot, sekä kirjoituttaa ne sanelusta puhtaiksi alan ammattilaisilla. Liiton kehittämisohjelma oli tiukasti Nysän, Uunilan ja Variksen näpeissä. Itse osallistuin kyseisiin neljän henkilön kokouksiin kirjurina, Leppänen kertoo.
– Nysä oli varsinainen idealinko. Hänen ajatuksiaan työstettiin toimintamalleiksi, joilla SUL sai edistyksellisen urheilujärjestön leiman vuosikymmeniksi eteenpäin. Tätä työtä Nysä taisi tehdä paljolti rakkaudesta urheiluun. Olin mukana myös yhteiskunnan instituutioiden ja teollisuuden konsultointityössä, jolla Nysän toimisto teki varsinaisen hillonsa.
Osallistuminen CISM:in kisoihin ja Universiadeihin sykähdyttivät
Vasta aikuisiässä huippu-urheilun makuun päässyt Leppänen jatkoi harjoittelua vielä sen jälkeen, kun tavoitteellinen kymmenottelu-ura päättyi loukkaantumiseen Montrealin olympialaisten valmistavissa harjoituksissa. 1970-luvun loppuvuosina Leppänen innostui voiman ja heittolajien kehittämisestä. 1977 kuula ja kiekko lensivätkin kunnioitettaviin lukemiin 18,12 ja 53,18.
Seuraavan vuosikymmenen alussa veteraani-ikään yltänyt Leppänen teki vielä vierailun alkuperäiseen rakkauteensa, kymmenotteluun. 1982 kahteen metriin nostettu rima jäi yhä kannattimilleen, ja heittovälineet lensivät betoniringistä pitkälle, lukemiin 16,02 ja 48,16. Terveystilanne ei kuitenkaan mahdollistanut enää täysipainoista sarjaa, pisteet jäivät 6852:teen.
Kysymykseen urheilu-uran aikaisista vahvoista muistikuvista Leppänen luettelee tukun tapahtumia, joista läheskään kaikki eivät olleet mukavia. Niissä tulevat esille lohjalaisen luonteen tavaramerkit, huumori ja kyky nauraa myös itselleen.
– Myöhään asialle heräämisen vuoksi huippu-urheilun maailma alkoi avautua minulle vasta aikuisena. Ensimmäinen sykähdyttävä muistikuva siitä olivat CISM:in mestaruuskilpailut Ranskassa, missä urheilin samalla kentällä lukuisten mediasta tuttujen maailmantähtien kanssa. Pääsin jopa samaan valokuvaan edelliskesän Meksikon olympialaisten pikaviestin kultamitalistin ja satasen pronssimitalistin, 10,02 noteeranneen USA:n Charles Greenen kanssa, Leppänen muistaa.
– Seuraavan kesän huippukohta olivat Universiadit Torinossa. Joukkue majoittui paikallisen nunnaluostarin asuntolassa. Kilpailuista muistuu kirkkaina mieleen Wolfgang Nordwigin seiväshypyn ja Heide Rosendahlin pituushypyn maailmanennätykset.
Leppänen muistelee, että tuohon aikaan Suomen liikuntatieteelliset yliopistot saivat nimetä kumpikin johtajan universiadijoukkueisiin. Jyväskylästä johtajaksi tuli 22-vuotias liikunnanopiskelija Jouko Purontakanen, joka sittemmin teki mittavan uran urheilujohtajana. Helsingin yliopiston nimeämänä johtajana toimi myöhemmin julkisuudessa esiintynyt juristi Timo Riskala.
– Tuon ajan syksyisiä tapahtumia olivat Helsinki-Tartto yliopisto-ottelut, jotka kilpailtiin vuorovuosin Suomenlahden molemmin puolin. 1970 oltiin Tartossa, missä ahneuksissani möin verryttelypukuni jo kilpailua edeltävänä iltana sillä seurauksella, että kierähdin 195 tuolla kertaa pitkissä kalsareissa.
Piikkarivetoja Rukan talvessa, EM-Rooman näyttökisan väliyö sairaalassa
Leppäsen kanssa samalla Jumpan vuosikurssilla 1969 oli paljon hyviä yleisurheilijoita. Tuosta ajasta Leppäselle jäi hyviä muistoja.
– Maaliskuussa 1972 olimme Rukalla talvilajien kurssilla. Vakavuutta omien lajiemme harjoittelua kohtaan osoitti henkilökohtaiset iltaharjoitukset, kun yhdessä Antti Kalliomäen, Esko Olkkosen, Pauli Pursiaisen ja Raimo Vilenin kanssa juoksimme loivaan ylämäkeen vetoja jäisellä tiellä piikkarit jalassa, Leppänen kertoo.
Kaikenlaisia sattumuksia jäi muistin lokeroihin myös urheilu-uralta.
– Euroopan Cup kilpailtiin Innsbruckissa 1973. Tein kymmenottelussa varsin hyvän ensimmäisen päivän huomatakseni nelosen jälkeen, että oikea nilkka ei pidä yhtään, edes käveleminen ei onnistunut. Lääkäri Sakari Orava hoiti asiaa seuraavan aamun puudutuksia myöten. Kinkkasin vielä 110 metrin aidat jotenkuten alle 16 sekunnin, kiekkoa yritin heittää ilman vauhtia, jonka jälkeen puudutuksen lakattua oli pakko keskeyttää, Leppänen muistelee.
– 1974 olin Tukholmassa Ruotsin mestaruuskisoissa ulkopuolisena yrittämässä Rooman EM-kisojen tulosrajaa. Ensimmäinen päivä sujui komeasti ennätystahtiin. Nelosen jälkeen erehdyin ottamaan yhden indometinkapselin, sillä seurauksella, että pian oksensin verta ja tajunnan tasokin alkoi heiketä. Järjestäjät veivät minut Karoliiniseen sairaalaan, missä olin hyvässä seurannassa illan ja alkuyön, Leppänen kertoo.
– Aamuneljältä tilanne tuntui hyvältä, ja palasin hotelliini. Sairaalareissusta huolimatta toinenkin päivä sujui erinomaisesti. Yhdeksällä lajilla oli pisteitä tuhdisti yli 7000. Kesken tonnivitosen verisen oksentamisen reaktio iski uudestaan. Ennätyspisteet ja Rooman EM-kisareissu jäivät pienestä kiinni.
Turun Kalevan kisoista Montrealiin – olympiaottelu kariutui ärtyneeseen pakaravammaan
Vahvan muistijäljen jätti Leppäselle myös vuoden 1975 Euroopan Cup, joka kilpailtiin Bydgoszcz’ssa, Puolassa.
– Syyskunto ei ollut enää paras mahdollinen. Kaiken lisäksi katkaisin siellä seipään, jonka alapää iski reiteen komean ruhjeen ja sarja jäi siihen. Illan bankettiin lähtiessä lääkitsin kivuliasta reittäni tiukalla ideaalisiteellä, eikä jalka sitten tuntunut kovin huonolta. Rohkaistuin hakemaan Itä-Saksan Burglinde Pollakia, viisiottelun viisinkertaista arvokisamitalistia, tanssiin huomatakseni muutaman minuutin tanssahtelun jälkeen, kuinka pari metriä ideaalisiteestä oli purkautunut housun lahkeesta taakseni keskelle tanssilattiaa, Leppänen kertoo.
– Kausi 1976 taas oli omalla tavallaan ikimuistoinen. Olimme kesäkuun alussa maaottelussa Länsi-Saksan Dortmundissa. Ensimmäinen päivä kulki aika hyvin, toinen ei niinkään, neloselta muistan takasuoran tunteen, kun viiletin aiemman maailmanennätysmiehen, Kurt Bendlinin tahdissa, huomatakseni kuitenkin olevani maalissa parikymmentä metriä jäljessä.
– Kuukautta myöhemmin tein Turun Kalevan kisoissa ennätykseni (7755 pistettä), ja varmistin itselleni olympiaurheilijan statuksen. Montrealin olympiakisojen valmistavissa treeneissä alkukesästä pientä oiretta sähköttänyt pakarakipu ärtyi pahaksi, otteleminen ja ennätyssarjan parantaminen jäivät haaveeksi.
– Turussa sinnittelin ikuisen murheenkryynini, tonnivitosen urheasti alle viiden minuutin. Toiseksi viimeisellä kierroksella kuulin pääkatsomosta kimeällä pikkutytön äänellä huudetun kannustuksen – ei tämä mikään kävelykilpailu ole. Lajin huippukohdan koin vajaa kierros myöhemmin, kun loppusuoran auetessa ohitin Kryssin Kimmon.
”Filmitähtenä” Lee Marvinin tähdittämässä jenkkileffassa
Talvesta 1983 Leppänen sai ikimuistoisen kokemuksen, kun hänet kiinnitettiin muutaman viikon projektiin, näyttelijäksi Michael Aptedin ohjaamaan amerikkalaiseen Gorkin puisto -elokuvaan. Martin Cruz Smithin samannimiseen romaaniin pohjautuvaan kuvattiin Helsingissä.
Lee Marvinin tähdittämässä elokuvassa Leppänen näytteli Kostia Borodin -nimistä neuvostoliittolaisroistoa, joka tulee surmatuksi luistellessaan Gorkin puistossa ”Moskovassa”.
– Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen avusti tuotantoyhtiötä, ja oli saanut tehtäväkseen etsiä Suomesta suurikokoisen, roiston näköisen ja luistimilla pysyvän tulkitsijan, jonka roolia ei puheosuuksilla rasiteta. Törhönen otti yhteyttä koulukaveriinsa, toimittaja Raimo ”Höyry” Häyriseen, joka tovin mietittyään oli todennut, että ota yhteyttä Heikki Leppäseen. Jumppamaikkana hän osannee luistella ja kun hän kasvattaa pitkähkön parransängen, sen roistompaa et juuri löydä, Leppänen kertoo.
– Törhösen puhelusta juontui muutaman viikon mittainen ikimuistoinen kokemus. Kuvauksia tehtiin pääsääntöisesti Kaisaniemen puistossa. Urani ”filmitähtenä” jatkui seuraavanakin vuonna, kun sain pienen roolin poliisina Lauri Törhösen ohjaamassa ensimmäisessä pitkässä elokuvassa, Palava enkeli.
Lajivalmennusta kolmen olympiadin verran, henkilökohtaiseen valmennukseen myös lohjalaisurheilijoita
Suomen Urheiluliiton kymmenottelijoiden lajivalmentajana Leppänen aloitti 1982. Pesti jatkui vuoteen 1995. Tuohon aikaan valmennusryhmissä olleista ottelijoista Henrik Broman (7626 / 1987) ja Jari Näkki (7472 / 1991) tulivat lajivalmentajan henkilökohtaiseen valmennukseen. Myös Petri Keskitalo harjoitteli Leppäsen nuoteilla uransa kaksi viimeistä vuotta, 1994 ja 1995.
– Tuohon aikaan lajiinsa panostavia kymmenottelijoita oli vielä paljon. 1980-luvulla juoksuharjoittelun kokonaisuus oli kuitenkin enemmän tai vähemmän hukassa. Valtakunnan yleisurheilua vaivasi ylikorostunut nopeuden menettämisen pelko, joka vieraannutti urheilijoita ja valmentajia perus- ja nopeuskestävyyden harjoittamisesta. Omassa lajissa se ilmeni siten, että hyväjalkaiset kymmenottelijat viipyivät ratakierroksellaan selvästi päälle 50 sekuntia, Leppänen muistelee.
Lohjan harjoituspaikoilla paljon aikaansa viettäneelle urheilun ammattilaiselle on ilmennyt lisääntyvää kysyntää harjoittelun asiantuntijana, ja sittemmin valmentajana useammissakin urheilumuodoissa.
– Lohjalla on pitkään ollut vahva voimailukulttuuri. Erityisesti painonnostajien kanssa tulin tutuksi jo omina harjoitusvuosinani. Ensimmäinen lohjalaisvalmennettavani oli painonnostaja Jari Hirvonen, jota aloin ohjata jo 1970-luvun loppuvuosina. Jari on menestynyt hyvin SM-tasolla juniorina ja yleisessä sarjassa, sekä kansainvälisesti veteraaninostajana. Parhaimmillaan hän teki 82 kilon sarjaan kunnioitettavat lukemat, 183 ja 150,5 kiloa, Leppänen kertoo.
– Kai ”Raid” Lehtinen pyysi minua 1970-luvun lopulla katsomaan harjoitustaan. Vaikutuin, kun nuorukainen tempaisi ratakierroksen tossuilla 52,8:aan. Innostin häntä kokeilemaan kymmenottelua. Hän oli hyvä voimistelija ja oppi lajeja nopeasti. Paha jalkaterävamma ja teatterikorkeakoulu veivät kuitenkin lahjakkaan nuorukaisen teatterimaailmaan. Sitä ennen hän keräsi kymmenottelussa 6265 pistettä
1970- ja 1980-lukujen taitteessa Leppänen valmensi aitajuoksija Jari Ahlrothia, jonka päälajiksi valikoitui pitkät aidat, parhaana noteerauksenaan 52.86 vuonna 1985.
– Joukkuelajin valmennuksesta sain maistiaisen 1980-luvun puolivälissä, kun Hanna Teerijoki pelasi bandyliigaa HIFK:ssa ja teki omat punttitreeninsä Lohjalla. Hänen kauttaan ohjelmoin joukkueelle yhden kauden lajivoimaharjoittelun, Leppänen kertoo.
Hieno valmennusprojekti maastohiihtäjä Marjut Roligin (o.s. Lukkarinen) kanssa
1990-luvun alussa Leppänen pääsi mukaan mielenkiintoiseen maastohiihtoprojektiin. Sittemmin valmennuskokemuksia karttui myös pyöräilyn ja koripallon parista, sekä kuulantyöntäjä Katarina Sederholmin valmentamisesta.
– Marjut Roligin isä oli valmentanut tyttärensä hapenoton varsin korkealle. Minun tehtäväkseni tuli kohentaa hiihtovauhtia lajivoiman kautta. Siinä onnistuttiin, Marjutista tuli yksi aikansa maailman parhaista maastohiihtäjistä, kirkkaimpana kruununa Albertvillen olympialaisten 1992 viiden kilometrin perinteisen hiihtotavan olympiakulta, Leppänen muistelee.
– Samoihin aikoihin sain tuntumaa myös maantiepyöräilyyn, kun valmensin kotimaan baanoja hallinnutta Christian Seliniä ennen hänen siirtymistään ammattipyöräilijäksi Belgiaan 1997.
– Nykyisen Susijengin takamiehen, Edson Maxhunin isä Basim tuli Lohjalle Kosovon albaanipakolaisena 1992 asuen paikkakunnalla nelisen vuotta. Tutustuin mieheen, ja aloin tekemään pallotaitavalle ja innokkaalle koripallonuorukaiselle perus- ja ponnistusvoimaan suuntaavia ohjelmia. Sittemmin Besim muutti Hyvinkäälle ja toimii siellä koripallovalmentajana.
– Lajivalmentaja-aikojen loppuvaiheessa valmensin Lohjalla tuolloin loma-aikojaan viettänyttä Katarina Sederholmia, telefaksiaikana yhteydenpito onnistui myös hänen opiskelupaikkaansa, Yhdysvaltojen Teksasin El Pasoon. Kuulantyöntäjänä Katarina ylsi 17,49:ään 1996. Sittemmin vaihdettuaan kansalaisuutensa Norjaan hän teki myös painonnostajana komeat lukemat, 127 / 105 kiloa.
16 vuotta Ylen radiotuotannon asiantuntijakommentaattorina
Yleisurheilun Helsingin EM-kisojen alla 1994 Yleisradio pyysi tuolloista apulaisrehtoria radiotuotantonsa yleisurheilun asiantuntijakommentaattoriksi. Selkokielisen lupsakkaasti jutustellut, ja vankkoja kommentteja ladellut asiantuntija nousi pian yleisön suosioon. Tehtävä vei vuoteen 2010 ulottuneelle Suomen ja maailman kiertomatkalle, jota päivänsankari muistelee thyvin myönteisesti.
Hyvähenkiseen Ylen tuotantotiimiin kuluivat usein Hilla Blomberg, Esko Heikkinen, Raimo Häyrinen, Jarmo Lehtinen, Juhani Sipilä, Pertti Tapola, Arto Teronen ja Nina Vanhatalo. Marjut Roligin aikaansaannosten myötä Heikki rekryttiin yleisurheilun lisäksi asiantuntijaksi maastohiihdon arvokilpailuihin. Hiihtopiirejä hänen suorasukainen palautteensa ja kommentointinsa ei aina miellyttänyt. Thunder Bayn MM-hiihdoissa 1995 asiantuntijan ja hiihdon valmennusjohdon näkemyserot eskaloituivat julkisestikin raportoiduiksi.
– Yleisurheilun kommentaattorina sain kokea arvokilpailut joka vuosi, yhteensä neljät olympialaiset, kahdeksat MM- ja viidet EM-kisat, ja lisäksi valtaisan määrän sisäratojen arvokilpailuja, Euroopan Cup-kilpailuja, Ruotsi-otteluita, Kalevan kisoja ja muita SM-mittelöitä. Arvokilpailujen suomalaismenestys oli tietysti erityisessä fokuksessa. Mitalimenestystä päästiin hehkuttamaan Pariisin MM-kisoja 2003 ja Ateenan olympialaisia 2004 lukuun ottamatta. Juuri noissa kisoissa saimme kateellisina seurata Ruotsin ”kultaisen sukupolven” valtaisaa menestystä, Leppänen muistelee
– Suomalaismitalit olivat tietysti ikimuistoisia, kultaiset niiden kärjessä. EM-kotikisoissa 1994 Sari Essayahin mestaruus, kuin myös Seppo Rädyn hopea valtavassa huutomyrskyssä pureutuivat mieleen ikuisesti. Göteborgin MM-kisoista 1995 Vallu Konosen ”tuijotuskulta” ei unohdu. Seuraavan kesän Atlantan olympialaisissa Rantasen Helin pitkän avausheiton aiheuttama jännitys oli sietämätön – kestääkö tulos loppuun saakka? 1999 MM-Sevillassa Aki Parviaisen viimeisen kisapäivän kultamitali nosti selostamommekin tunnelman kattoon.
– Sydneyssä 2000 Arsi Harjun ensimmäinen karsintatyöntö, 21,39 aiheutti viiden sekunnin riemunkiljahduksen, minkä jälkeen harmittelimme ääneen, että pitikö sen tulla jo karsinnassa. Finaalin toisen kierroksen 21,29 kesti loppuun saakka, minkä jälkeen perholaisen kanssa oli erityisen mukava rupatella Suomen kansalle. Olin tutustunut olympiavoittajaan kymmentä vuotta aiemmin, kun hän pakitti Lohjalla 5,4-kiloisella 18,50:n paikkeille voittaen ammattikoulujen Suomen mestaruuden vajaalla neljällä metrillä. Jo tuolloin panin merkille, kuinka järkevästi nuorukainen jutusteli harjoittelustaan.
– EM-Münchenissä 2002 jännitettiin Janne Holménia, joka alkoi sademaratonilla takomaan tarkasti ennalta laatimaansa aikataulua ja karkasi aikaisin muulta juoksijajoukolta. Kestääkö loppuun – hyvin kesti. EM-Göteborgissa 2006 Keskisalon Jukan estevoitto oli yllätyksellisyydessään Arsin olympiavoiton mittaluokkaa. Seuraavan kesän sankariksi MM-Osakassa nousi Tero Pitkämäki, joka mestaruuden jo varmistuttua kuorrutti voittonsa viimeisellä kierroksella omalle metriluvulleen, 90.33:meen, Leppäänen kertaa ikimuistoisimpia kokemuksiaan mediatyöläisenä.
Yleisurheilu absoluuttisen suorituskyvyn parhaana mittarina pitää lajin parrasvaloissa myös tulevaisuudessa
Yleisurheilun asemaa ja tulevaisuutta pohtiessaan Leppänen uskoo urheilumuodon säilyttävän maailmanlaajuisen asemansa yhtenä valtalajina. Mielipidettään hän perustelee yleisurheilun perinteisellä roolilla mitata inhimillisen suorituskyvyn rajoja. Yleisurheilun asemoituminen kaikille mantereille takaa tältäkin kesältä tutun, kovan tulostason niin radalla kuin kentällä, mikä nykyisen kaltaisen mediatarjonnan säilyessä ylläpitää Heikin mukaan yleisön mielenkiintoa asiaan.
– Suomalainen, itse asiassa eurooppalainenkin näkökulma yleisurheilun asemaan on kuitenkin jossakin määrin sumea. Joukkuelajien rynnistys ja vähäiset ikäluokat syövät pahasti Suomen kokoisten Euroopan maiden perinteistä asemaa. Lisäksi laji näyttää menettävän suosiotaan monissa maanosamme isoissakin maissa- Yhteiskunta ja perheet pitäisi saada nykyistä paremmin ymmärtämään, kuinka juuri yleisurheilun; juoksemisen, hyppäämisen ja heittämisen taidoilla kasvuikäisten kansalaisten fyysistä kehittymistä – nopeutta, kestävyyttä ja voimaa – voitaisiin tukea tehokkaasti, olipa kyseessä minkä tahansa urheilumuodon tai kansanterveyden tarpeet, Leppänen arvioi.
– Poikkeuksena näyttää olevan Norja, missä perinteinen urheiluliike ohjaa edelleen valtakuntaa ja esimerkkejä myös yksilölajien menestyjistä riittää pilvin pimein. Suomessa perinteisten yksilölajien ote alkoi kirpoamaan jo maalta muuton ja kaupungistumisen vyöryssä 1960-luvulla. Tuolloin koululaitoksella olisi ollut tilaus kompensoida pysyvästi yhteiskunnassa vähentynyttä lasten ja nuorten liikkumista kohentamalla liikunnanopetuksen resursseja, itse asiassa kävi päinvastoin.
Leppänen kannustaa ikääntyviä kuntoilijoita lisäämään lihaskuntoharjoittelua
Leppänen kertoo viettävänsä aikaa netissä kohtalaisen paljon. Vanhojen urheilukavereiden WhatsApp-ryhmää lukuun ottamatta, hän ei vieraile sosiaalisen median alustoilla, vaan seuraa huippu-urheilun ohella maailman menoa laajasti, niin paikallisesti, valtakunnallisesti kuin maailmanlaajuisesti. Puoli vuosisataa Lohjalla on lisäksi tuonut ulospäin suuntautuneelle urheilumiehelle laajan, eri alojen osaajista koostuvan kaveripiirin, joka tapaa toisiaan vähintäänkin viikoittain.
Liikunnallista elämäntapaa, käytännössä päivittäistä kuntoilua Heikki pitää parhaana oman urheilu-uransa perintönä.
– Lukemistakin harrastan jonkin verran. En niinkään viihdekirjallisuutta, vaan tietokirjoja, joista tähtitiede on kiinnostanut minua koko aikuisikäni. Esimerkkinä Yhdysvaltojen ilmailu- ja avaruushallintoviraston, NASA:n sivuilla käyn lähes päivittäin, Leppänen kertoo.
– Kelien vähänkin mahdollistaessa liikun paljon ulkona, puolenkymmentä sarjaa 200 askeleen ”kanervikkojuoksuja” loivasti Lohjanharjua nousten on suosikkiharjoitukseni. Samalla teen erilaisia lihaskuntoharjoitteita oman kehon vastuksella. Salilla en juurikaan enää käy. Autotallissa treenaan ylä- ja keskikroppaa kahdella 21 kilon käsipainolla. Lihasvoiman säilymistä pidän ikääntyvän ihmisen tärkeimpänä liikuntaharrastamisen tavoitteena. Olen onnistunut siinä hyvin, samalla kun tiukalla ruokailurytmillä olen viimeisen kahden vuoden aikana pudottanut kymmenkunta kiloa kehonpainoa alle 95 kiloon, päivänsankari lähettää terveisensä urheiluväelle.
Teksti: Jarmo Mäkelä
FAKTAA: Heikki Leppänen
Syntyi 31.8.1946 Tampereella, syntymäkotikunta Parkano
– Lapsuuden perheensä esikoinen, kolme veljeä, yksi sisko, isä sekatyömies, äiti kotona
– Avioliitossa, kaksi lasta, yksi lastenlapsi
– Ylioppilas, Parkanon yhteiskoulu, 1967
– Kansakoulun opettajan sijaisuudet, 1967-1968, Parkanon Lapinnevan ja Lamminkosken kyläkoulut
– Asevelvollisuus, Porin prikaati, Säkylän Huovinrinne, 1968-1969, reservin kersantti,
– Voimistelunopettaja, Helsingin yliopiston voimistelulaitos, 1972
Työura:
– Liikunnan ja terveystiedon opettaja, Karjalan yhteiskoulu, Helsinki, 1973-1974; Länsi-Uudenmaan koulutuskuntayhtymä, Lohjan yksikkö, 1974-1987
– Apulaisrehtori, Länsi-Uudenmaan koulutuskuntayhtymä, Lohjan yksikkö, 1987-2000
– Koulutusjohtaja, Länsi-Uudenmaan koulutuskuntayhtymä, Lohjan Toivonkadun yksikkö, 2000-2010
– Kymmenottelun lajivalmentaja, oto., Suomen Urheiluliitto, 1983-1995
Urheilu-ura:
– Kymmenottelun ennätys, 7755 (-76), lajiennätykset; 11,1 (-75) & 11,34 (-76) – 713 (-73) – 18,12 (-77) – 205 (-70) – 49,8 (-75) – 15,1 (-75) & 15,84 (-73) – 53,18 (-77) – 450 (-75) – 65,24 (-71) – 4.53,70 (-75)
- Olympiaedustus (-76), viisi Euroopan Cup tai maaotteluedustusta, 1972-1976
- Kymmenottelun Suomen mestaruus (-76), SM-hopea (-75), SM-pronssi (-73)
- Sisäratojen Suomen mestaruus, seitsenottelu (-73), SM-pronssi, korkeus (-71 ja -75), SM-pronssi, kuula (-77)
- Edusti Parkanon Urheilijoita vuoteen 1971, jonka jälkeen Punkalaitumen Kuntoa
