Urheilu on ollut erottamaton osa itsenäisen Suomen satavuotiasta kansallista identiteettiä. Suomen kirjoitettu historia on perusteltua jakaa kolmeen vaiheeseen: Ruotsin vallan, autonomian ja itsenäisyyden aikaan. Urheilulla – ja sen valtavirtaa kauan hallinneella yleisurheilulla – on ollut oma kontribuutionsa maamme historiassa.
Esiin on helppo nostaa urheilijoiden menestys kansainvälisissä arvokisoissa, mutta myös menestyksen kääntöpuoli kieli- ja puoluepoliittisine riitoineen sekä urheilun lieveilmiöineen. Oma aikamme on tuonut tähän historian perintöön uudet, usein Suomesta riippumattomat elementtinsä, joihin myös meidän on ollut sopeuduttava – pidimme siitä kehityksestä tai emme.
Suomalainen yleisurheilu sai ilmaa siipiensä alle autonomian ajan loppuvuosina. Sen ajan saavutuksia ovat mm. kansainvälisten yhteyksien luominen Eurooppaan ja sen ulkopuolella sekä kilpaurheilun läpimurto. Tie näiden asioiden toteuttamiselle massavoimistelun hallitsemassa valtakulttuurissa ei ollut tasainen ja helppo kulkea. Yleisurheilu näytti tässä tietä muillekin silloin harrastetuille muutamille lajeille. Tulokset kypsyivät nopeasti ja kaunis sato korjattiin jo vuonna 1912 Tukholman olympiakisoissa, josta oheinen kuva.
Samaan aikaan kylvettiin myös ensimmäiset eripuran siemenet. Erottavia tekijöitä oli helppo löytää kielikysymyksestä ja puoluepoliittisista lähtökohdista. Tämän eriseuraisuuden tuloksena syntyi se urheiluelämämme järjestörakenne, joka säilyi 1900-luvun loppuvuosiin ja monilta osin jatkuu edelleen.
Historian kipupisteitä on Suomen urheiluelämässä monia. Niiden syy- ja seuraussuhteiden analysointi ei ole helppoa, sillä historia ei ole eksakti tiede, vaan vapaa valikoivalle lähteiden käytölle ja niiden tulkinnalle.
Siniristilippu oli ensimmäisen kerran näkyvästi esille vuoden 1920 olympiakisojen suomalaissankareita juhlittaessa. Juhlittavaa olikin, sillä vuosien 1920–1936 olympiakisoissa suomalaiset yleisurheilijat voittivat yhteensä 30 kultamitalia. Suurin piirtein samanpituisella 2000-luvun ajanjaksolla suomalaisurheilijat ovat saavuttaneet kesäolympiakisoissa 14 mitalia – kaikki laajan nykyisen lajikirjon lajit mukaan luettuna.
Urheilu muuttui kansanliikkeeksi
Vaikka 1920- ja 1930-luvut olivat suomalaisen olympiamenestyksen kulta-aikaa, tapahtui muutakin eteenpäin menoa. Urheilu muuttui kansanliikkeeksi kunto- ja puulaakiurheiluineen, naiset tulivat jarruttavista tekijöistä huolimatta pysyvästi mukaan kilpaurheiluun ja myöhemmin tärkeään asemaan nousseet maaottelut sekä muut kilpailutapahtumat murtautuivat esiin. Kansallista omanarvontuntoa kasvattivat ennen muuta nöyrä Hannes Kolehmainen, egoistinen Paavo Nurmi ja Ville Ritola, Amerikan lahja Suomen urheilulle.
Suomen taisteluun ja taiteiluun toisen maailmansodan myrskyissä katsoo moni Suomen urheilun kulta-ajan päättyneen. Vuosien 1948 ja 1952 olympiakisojen yleisurheilumenestys olikin menneisiin vuosiin verrattuna heikko. Jatkossa urheilun nopea kansainvälistyminen ja ammattilaistuminen jättivät pienen Suomen noukkimaan niitä murusia, joita isojen maiden hallitsemassa urheilumaailmassa oli otettavissa. Arvostusta oli haettava toisin keinoin. Sitä toivat ennen muuta vuoden 1952 olympiakisojen isännyys ja muut tapahtumat, joista oma aikamme muistaa varsinkin yleisurheilun ensimmäiset MM-kisat Helsingissä 1983.
Verrattuna sadan vuoden takaiseen tilanteeseen urheilutarjonta on ylipursuavan runsasta ja uusia lajeja kehitetään kaiken aikaa. Ajattelun valtavirtaa on tasa-arvon korostaminen, vaikka silläkin on oma vaikutuksensa urheilua seuraavan kansanosan arvostuksiin, harrastaako jotakin lajia 20 vai 20 tuhatta aktiivia.
Suomalaisen yleisurheilun menneeseen historiaan liitetään nykyään herkästi negatiivisia piirteitä: mm. kansalliskiihkoa, ammattilaisuutta, rotuennakkoluuloja, dopingia ja muuta historian roskakorista löytyvää. Minä katson mieluummin positiivisia asioita ja sitä merkitystä, mikä yleisurheilulla on ollut Suomen historian kehitykselle ja kansallisen omanarvontunnon kasvulle sekä kansainväliselle arvostukselle. Ilman sitä emme olisi sitä, mitä tänään olemme.
”Suomi on hyvä maa ja sitä kannattaa puolustaa. Sen paras puolustaja on suomalainen itse”, sanoi kenraali Adolf Ehrnrooth, joka omana elinaikanaan eli lähietäisyydellä Suomen historian traagisimmat vaiheet mutta joka myös nautti siitä menestyksestä, jota suomalaiset maallensa hankkivat – olivat he urheilijoita, kulttuuri- ja talouselämän tai minkä tahansa elämänalan vaikuttajia.
Seppo Martiskainen
Seppo Martiskainen on aktiivinen historian tutkija sekä urheiluseura- ja järjestötoimija. Hän on toimittanut useita yleisurheilun ja urheilun historiaan liittyviä tietokirjoja kuten aiemmin tänä vuonna julkaistu Yleisurheilu Suomen historiassa.