Tokion radalla mentiin kovaa. Osin odotetusti, ja osin odottamattomankin kovaa. Ainakin niissä ratajuoksuissa, joissa ei taktikoitu matkalla ja joissa lämpöuupuminen ei vaikeuttanut matkan tekoa.

Erityisen kovaa mentiin pitkissä aidoissa. Sekä miehissä että naisissa. Nostan seuraavassa esiin muutamia hyviin suorituksiin liittyviä tekijöitä ja omia huomioitani siitä, miten suomalainenkin juoksija voi menestyä olympiaradoilla jatkossa. 

Askelpituuden säilyttäminen

Juoksijan vauhti riippuu kahdesta askellusmuuttujasta; askeltiheydestä ja askelpituudesta. Hyvillä juoksijoilla askeltiheys on harjoittelun myötä hyvin pitkälle vakioitunut. Kilpailutilanteissa vauhtiin vaikuttaakin lähinnä askelpituus. Parhaat juoksijat säilyttävät askelpituutensa parhaiten.

Tokion kisoissa joidenkin matkojen poikkeuksellisen kovia juoksutuloksia selittää juoksijoiden hyvän vireen ja kovan kilpailuasetelman lisäksi muun muassa riittävä lämpötila ja ison stadionin tuulettomuus. Erityisesti kisoissa puhuttivat kuitenkin uusi nopea ratapinnoite ja uudet nopeat kengät. Eniten puhetta on riittänyt uusista jousimaisista kengistä. Hyvinkin selvästi nämä paksupohjaisemmat ja hiilikuitulevyllä jäykistetyt piikkarit näyttäisivät auttavan pitkissä aidoissa. Todennäköisesti sen takia, että juuri pitkissä aidoissa askelpituuden säilyttäminen on ratkaisevam tärkeää. Loppuun asti vauhdikas eteneminen ei aitaviidakossa ole mahdollista, ellei juoksija pysty etenemään hyvällä askelpituudella ja helposti. Miehissä askelpituudella, joka mahdollistaa aitavälien juoksemisen 13 askeleella, ja naisissa 15 askeleella. Olympiatasolla jokainen aituri pystyy juoksemaan muutaman aitavälin kyseisellä askelpituudella. Voittaja on kuitenkin yleensä se, joka pystyy tähän pisimpään ja niin, ettei askelpituuden ylläpito vie kaikkia voimia loppusuoralta. Juuri tähän uudet vieterimäiset piikkarit näyttäisivät auttavan. Eivät välttämättä paranna huippunopeutta, mutta auttavat askelpituuden säilyttämisen kautta hyvän nopeuden ylläpitoa juoksun lopussa.

Kyse on jollain tavoin samasta asiasta, joka on viime aikoina puhuttanut pitkissä kestävyysjuoksuissa. Uudet kimmoisat ja aikaisempaa paksupohjaisemmat juoksukengät, ja nyt siis myös piikkarit, auttavat juoksijaa pidempään askeleeseen. Ja erityisesti nämä auttavat säilyttämään pitkän askeleen aikaisempaa helpommalla, ja tätä kautta hyvän juoksuvauhdin juoksun loppuvaiheissa. Tiedejulkaisuissa tälle on annettu hieno nimikin, fatigue resistance. Eli, kyky vastustaa väsymystä.  Hassua sikäli, että suomenkielessä tämä käsite tarkoittaa samaa kuin kestävyys. Eli yksinkertaistetusti voitaisiin sanoa, että uudet kengät parantavat juoksijan kestävyyttä. Jos tätä halutaan eritellä tarkemmin, lienee kysymys kuitenkin siitä, että uusilla kengillä juoksun taloudellisuus (helppous) kyetään säilyttämään pidempään. Ja samalla vauhti.

Keskimatkoilla tarvitaan hyvää pelisilmää ja nopeusreserviä

Tasaväkisissä keskimatkojen juoksuissa on tärkeää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eli silloin kun loppukiri alkaa. On loppukiri sitten 200 metriä, 100 metriä tai tätä lyhyempi. Yhtä tärkeää on kuitenkin se, ettei tähän vaiheeseen tultaessa ole kulutettu liikaa voimia.  Useilla paikan hakuiskuilla, niin kuin Topi Raitanen näitä osuvasti Tokiossa nimitti, saatetaan tuhlata ratkaisevasti niitä paukkuja, joita tarvittaisiin itse loppukirissä. Keskimatkojen ryhmäjuoksuissa tarvitaankin hyvää pelisilmää. Mihin väliin pyrkiä heti juoksun alussa, missä välissä pystyy juoksemaan rennosti ja missä vaiheessa tehdä paikanhakuiskut. Ja lopulta, missä kohtaa avata pellit.

Tokion estejuoksuissa, niin alkuerissä kuin finaalissa, oli arvokisoille tyypillisesti hyvin ahdasta. Juoksuvauhti oli alussa maltillista, ja kaikki juoksijat pysyivät mukana ja hakivat jatkuvasti mahdollisimman hyvää paikkaa juosta rennosti ja ylittää esteet sujuvasti. Kyky lukea lähestyviä esteitä ja muiden juoksijoiden liikkeitä korostui selvästi enemmän kuin väljissä vahtijuoksuissa. Suunnistustaustaisena juoksijana Topi Raitaselle näyttää kehittyneen erinomainen ryhmäestejuoksussa tarvittava pelisilmä.

Tokiossa 800 metrin voittajien Athing Mun ja Emmanuel Koririn 200 m:n segmentit kulkivat ajoissa 27,4 – 30,5 – 29,3 – 28,0 ja 24,9 – 29,1 – 25,8 – 25,3. Molemmilla siis 800 m:lle hyvin tyypillisesti ensimmäinen 200 metriä kovaa ja itselle sopivaa paikkaa hakien. Sitten seuraava 200 metriä mahdollisimman helpolla, turhia iskuja välttäen. Sen jälkeen väli 400 metristä  600 metriin omaa paikkaa puolustaen, mutta niin, ettei voimia loppuvedon voimia vielä kuluteta. Ja sitten ei muuta kuin urku auki.

Jotta Mun ja Koririn Tokion finaalien kaltainen taktiikka ja vauhdinjako mahdollistuisi, tulee juoksijalla olla riittävästi nopeusreserviä.  Ilman hyvää maksimijuoksunopeutta ei ensimmäinen 200 metriä voi sujua helpolla sitä vauhtia, mitä Mu ja Korir Tokion finaalissa juoksivat.  Mun nopeudesta nähtiin erinomainen näytös Tokion pitkän viestin viimeisellä osuudella, jossa hän osoitti ettei 200 m:n tilastoaika 23,6 ole sattumaa. Nopeusreserviä näyttäisi olevan siis kasin aloituskaksisataseen noin 4 sekunnin verran. Tämä lienee huippumailerilla se reservi, jota vähintään vaaditaan siihen, ettei juoksu arvokisoissa puudu jo heti ensimmäiseen 200 metriin.

Monipuoliselle, ja siis myös riittävän nopealle keskimatkurille sijoilla 2-4 juokseminen on alkumatkasta usein paras ratkaisu. Jos keskimatkuri on kestävyystyyppi, jolla ei ole suurta nopeusreserviä, on todennäköisesti parempi mukailla vuoden 1972 olympiavoittaja Dave Wottlen tunnetuksi tekemää taktiikkaa. Juosta alku kaikkien muiden perässä, kaikkea turhaa ryntäilyä välttäen. Ja luottaa siihen, että omat vahvuudet, hyvä kestävyys ja nopeuskestävyys, alkavat purra kanssakilpailijoihin juoksun lopussa. Ja, että sopiva paikka omaan loppuvetoon löytyy loppusuoran auetessa.

Kahdeksansadanmetrin juoksua on luonnehdittu osuvasti niin, että se sisältää kolme osaa. Ensimmäisellä 400-500m:llä tulee juosta porukan mukana mahdollisimman helposti ja vähän energiaa kuluttaen. Seuraavien 200m:n aikana haetaan mahdollisimman hyvää paikkaa loppuvetoa varten. Ja viimeisen 100-200m:n loppuvedolla ratkaistaan sijoitukset.  Tasaväkisissä juoksuissa ja tiiviissä juoksuryhmässä jokainen joutuu tekemään kompromisseja paikan hakuiskujen ja voimien säätelyn kanssa.

Skandinaavien mahdollisuudet

Viimeisten vuosikymmenten aikana on näyttänyt siltä, että kaikilla kestävyysjuoksumatkoilla arvokisamitalit menevät yhä selkeämmin afrikkalaisille juoksijoille. Mutta ei enää, ainakaan yhtä selvästi. Tokion kisat osoittivat, että hyvin valmistautuneet pohjoismaalaisetkin juoksijat voivat yltää juoksulajeissa olympiamitaleille ja jopa olympiavoittoon. Pitkistä kestävyysmatkoista poiketen 800 metrin juoksu on jo aikaisemminkin ollut juoksulaji, johon löytyy huippuja useista Euroopan ja Pohjoismaiden juoksijoista. Ingebritsenin perheen myötä nyt myös 1500m ja jopa 5000m näyttävät olevan mahdollista voittaa pohjoiseurooppalaisen juoksijan voimin. Tokoin 1500m:n finaalissa nähtiin sekin kummallisuus, että koko finaalissa oli vain kaksi tummaihoista (kenialaista) juoksijaa.

Millaista suorituskykyä voittamiseen sitten tarvitaan? Tokion keskimatkojen voittajien keskivauhdit olivat: Naisten 800m:llä 14,4 s/100m, miesten 800m:llä 13,1 s /100m, naisten 1500m:llä 15,6 s/100m, miesten 1500m:llä 13,9 s /100m. Suhteellisesti vaatimattomin finaalivauhti näyttäisi olleen miesten 800m:llä, missä ensimmäisen, alle 12,5 s/100m vauhdilla juostun, 200m:n jälkeen mentiin välillä hyvinkin rauhallisesti. Hitaimmillaan yli 15 s / 100m vauhtia. Sen jälkeen toki parhaimmillaan alle 12,5 s / 100m vauhtia.

Kaiken kaikkiaan keskimatkojen olympiamitaliin vaadittava keskivauhti ei näyttäisi olevan edelleenkään saavuttamattoman kovaa. Suomalainenkin lahjakas nuori voi kyllä saavuttaa tällaisen juoksuvauhdin tason, kunhan harjoittelu on näihin vauhteihin systemaattisesti tähtäävää riittävän monen vuoden aikavälillä.

Tokion pitkillä juoksumatkoilla ja kävelyissä urheilijoiden vastuksena oli kuumuus ja kosteus. Kun kehon lämpöä ei saada kunnolla haihdutettua, alkaa keskushermosto jarruttaa jokaisen juoksijan urheilijan menoa. Toisilla vähemmän ja toisilla enemmän. Tokion kympillä olosuhteiden hidastavaksi vaikutukseksi arvioitiin, yksilöllisestä sopeutumisesta riippuen, 0,5 – 1,5 min. Maratonilla vastaavasti 4-10 min. Yksilöstä ja yksilöllisestä sopeutumisen tasosta riippuen kuumuuden jarruttavassa vaikutuksessa on siis hyvin suuret erot. Jos jollain loppuaikaan tulee lisäystä 10 min ja jollain vain 4 min, avaa tämä uudenlaisia mahdollisuuksia menestymiseen niillä, jotka viileiden olojen vauhtimaratoneilla eivät välttämättä menestyisi. Erittäin hyvällä valmistautumisella voidaan olla selvästi korkeammalla kuin viileissä olosuhteissa (parempia vastaan) kilpailtaessa.

Viimeisissä olympialaisissa erityisesti amerikkalaiset juoksijat ovat kunnostautuneet kuumiin ja kosteisiin olosuhteisiin sopeutumisessa.  Ja toisaalta kisan aikaisen viilennysstrategian suunnittelussa ja toteutuksessa. Heidän kokemukset ja viimeisimmät tutkimusjulkaisut kuumaan sopeutumisesta näyttäisivät puoltavan erityisesti kuuma-altistuksen jaksotusta niin, että urheilija on kilpailuhetkellä mahdollisimman hyvävoimainen. Eikä valmiiksi uuvuksissa viime hetken kuuma-altistuksesta. Käytännössä tämä tarkoittaa viikon – kymmenen päivän viimeistelyä ”normaalissa” lämpötilassa juuri ennen kilpailusuoritusta.  Tutkimusten mukaan tänä aikana kuumaan sopeutuminen ei ehdi hävitä, mutta suorituskyky voi nousta selvästi verrattuna siihen, että kisaan tullaan yhtäjaksoisesta kuuma-altistuksesta.

Valmentaja – urheilijapareista 

Kokeneet huippu-urheilijat samasta lajista voivat olla erinomaisia valmentajia. Tämä tuli hyvin esiin Tokiossa. Ari Suhonen – Sara Kuivisto ja Janne Ukonmaanaho – Topi Raitanen näyttävät esimerkkiä, kuinka oma huippu-urheilukokemus ja -tietämys, luonteva vuorovaikutus ja luottamus toisen tekemisiin puolin-toisin näyttävät aikaansaavan loistavaa tulosta. Ulkomailta hyvä esimerkki on Patrik Sang (entinen huippuestejuoksija), joka valmentaa mm. naisten tonnivitosen voittaja Faith Kipyegoa ja maratonmestari Eluid Kipchogea.  Luottamusta näyttää olevan ja tulosta syntyy. Mielenkiintoista nähdä tulevaisuudessa tuleeko itse Eluid Kipchogesta samanmoinen luottamusta herättävä huippuvalmentaja.

Suomessa on viime vuosien aikana useat uransa lopettaneet tai lopettamassa olevat urheilijat lähteneet valmentajapolulle. Valmentajakoulutuksia usean vuosikymmen ajan vetäneenä tämä on mielestäni erinomainen suuntaus ja tätä kannattaa tukea. Huippu-urheilijalla on omasta lajistaan runsaasti sellaista kokemusta ja niin sanottua hiljaista tietoa ja taitoa, mitä ilman omaa huippu-urheilua on hyvin vaikeaa hankkia. Oman huippu-urheilu-uran jälkeinen valmentaminen myös osoittaa, että huippu-urheilijat ovat kokeneet urheilu-uransa mielekkäänä ja antoisana. Ja haluavat jakaa samaa antia eteenpäin. Vaikka useimmissa lajeissa, ainakaan yksilölajissa, taloudelliset kannusteet tähän eivät kummoiset olekaan.  Tokion kisojen urheilijat ja valmentajat korostivat useissa yhteyksissä hyvää ja kannustavaa ilmapiiriä. Tästä erityisonnittelut joukkueen johdolle. Tokion kisojen hyvien suoritusten lisäksi tämä poikinee jatkossakin hyvää. Joko suoraan nykyisten urheilijoiden hyvinä suorituksina tai epäsuorasti uusien innostuneiden valmentajien ja heidän innostamien uusien urheilijoiden kautta.

Teksti: Timo Vuorimaa