Suomen Urheiluliiton tiedotuksessa ja tulospalvelussa 42 vuoden työuran tehnyt Mikko Nieminen, 65, jäi huhtikuun alussa ansaituille eläkevuosille. Niistä hän pääsee nauttimaan tietoisena, että lajin tulevaisuus on valoisa.
– Lyhyellä tähtäimellä maamme yleisurheilu tulee todennäköisesti pärjäämään yhtä hyvin tai pikkuisen paremmin kuin viimeisenä parina vuosikymmenenä. Nuorisotoiminta meillä on yhä kohtuullisen vahvaa, ja naisten mukaantulo suurilla joukoilla vahvistaa Suomen mitalimahdollisuuksia, Nieminen ennustaa.
Niemisen sydäntä lähellä ovat yleisurheilun laajat harrastajajoukot ja vapaaehtoinen kansalaistoiminta urheiluseuroissa.
– Kun ihmiset toimivat yhdessä ja suunnitelmallisesti, tulokset ovat yleensä hyviä.
Porvoon Hinthaarassa asuvan Niemisen päivät täyttyvät tästä eteenpäin yhteiskunnallisen vaikuttamisen merkeissä Itä-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuustossa ja Porvoon kaupunginvaltuuston varajäsenenä.
Kotikaupungissaan hänen viimeisin urakkansa on ollut vaikuttaa Kokonniemen uuden liikuntakeskuksen yleisurheiluhallin olosuhteisiin yhdessä Sara Lappalaisen kanssa. Hän jatkaa myös Suomen Yleisurheiluarkiston peräsimessä.
Miltä näyttää Suomen yleisurheilun taso?
Nieminen opiskeli nuorena kirjallisuuden historiaa. Kysymyksiin yleisurheilun ajankohtaisista asioista hän hakee vastauksensa melkeinpä poikkeuksetta historian kautta.
Miltä sitten näyttää Suomen yleisurheilun taso lajia pitkään seuranneen asiantuntijan mielestä?
– Varsinkin kun itse olen tullut lajiin 1970-luvulla, kansainväliseen kärkeen nähden olemme miesten lajeissa romahtaneet. Erityisesti kestävyysjuoksussa harrastajamäärät ovat huolestuttavan pieniä. Mutta naisten puolella tilanne on sitten taas päinvastainen, Nieminen toteaa ikävätkin asiat tuloshistoroitsijan analyyttisyydellä.
Nieminen kertoo kuitenkin arvostavansa jokaista urheilijaa ja iloitsevansa pienistäkin jutuista. Esimerkiksi siitä, että Jarkko Järvenpää on nyt 40-vuotiaana elämänsä kunnossa.
– Pikajuoksussa miesten taso on parempi kuin koskaan aikaisemmin. Mutta kansainvälinen kilpailu on niin kovaa, että Suomi on niin sanotusti oikealla paikallaan.
– Toivon keihäänheiton perinteen siirron onnistuvan. Olemme yhä parhaiden maiden joukossa, toivottavasti ollaan sadan vuoden päästäkin, Nieminen kertoo.
Laaja seuratoiminta kaiken perusta
– Suuressa kuvassa on loistava asia, että meillä on maailman vahvin yleisurheiluseurajärjestelmä. Se on parempi kuin Ruotsissa tai Norjassa, joissa on alueellisesti vahvoja seuroja, mutta siellä yleisurheilu ei ole levittäytynyt alkuunkaan niin laajalle kuin Suomessa. Tämän avulla me olemme pystyneet pitämään hengissä Kalevan kisat ja Ruotsi-ottelun. Jo Armas Valste (1950- ja -60-luvuilla vaikuttanut liiton päävalmentaja) puhui tämän asian tärkeydestä aikanaan.
Niemisen mielestä yleisurheilun laaja yhteiskunnallinen vaikutus syntyy siitä, että meillä on Kalevan kisat, joissa joudutaan karsimaan finaaliin, ja että on laaja joukko urheilijoita, jotka tavoittelevat yleensä pääsystä mukaan kisoihin.
– Tämä on suhteellisen hyvin toteutunut useimmissa lajeissa vielä.
Nieminen muistuttaa myös Valsteen periaatteesta, että Ruotsi-ottelu käydään kolmihenkisin joukkuein. Se on tärkeämpää kuin luoda jokin harvojen urheilijoiden olympiaryhmä.
– Valste näki, että riittävän laajasta pohjasta monien sattumien ja onnenpotkujen seurauksena todennäköisemmin syntyvät ne huippu-urheilijat, jotka menestyvät parhaiten.
Nieminen palauttaa mieliin myös taannoisen Erki Noolin mielipiteen, että olympiavalmennettavien määrää pitäisi Suomessa pienentää reilusti.
– Se on minun näkemykseni mukaan aivan väärä periaate. Olen mielelläni kyllä väärässä, jos todellisuus muuta osoittaa.
Kansalaistoiminnan kannattaja
Nieminen arvostaa urheiluseurojen vapaaehtoista kansalaistoimintaa. Kun tehdään yhdessä, se tuo yleensä myös tulosta ja palkitsee muutenkin.
– Sille on vaihtoehtoisia järjestelmiä, mutta niillä on ongelmansa. Ne ovat yleensä helvetin kalliita, tai sitten niihin liittyy helposti erilaista kielteisiä asioita.
Nieminen nostaa esimerkiksi entisen Itä-Saksan. Yhtensä syynä menestykseen oli doping, mutta toinenkin tekijä vaikutti historian kulkuun.
– Siellä keskitettiin kaikki voimavarat pienelle piirille. DDR:ssä ei olisi ikinä voitu järjestää Kalevan kisoja, koska siellä oli urheilulajeja, joista ei löytynyt koko maasta 20 urheilijaa, vaikka heillä saattoi olla olympiavoittaja juuri niistä lajeista.
– Mutta se järjestelmä romahti todella nopeasti. Saksa on nyt kokonaisuudessaan yhdistettynä tilanteessa, jossa yleisurheilu alkaa vaipua hyvin vähän seuratuksi lajiksi.
– Olen tällainen hajautetun mallin kannattaja. Mahdollisimman laajat osallistujajoukot ovat minusta tärkeitä, Nieminen kertoo periaatteestaan.
Poikkeukselliset yksilöt
Sitten on yksilöitä, jotka pystyvät huippusuorituksiin yksin hyvin pienin tukijoukoin.
– Rädyn Seppoa arvostan. Hän teki rajussa lajissa kolmen olympiamitalin uran loukkaantumisten jälkeen. Siinä olisi vähän herkempi luonne lopettanut jo vuosikymmen aikaisemmin.
– Arsi Harju. Vaaksan verran liian lyhyt maailman huippukuulantyöntäjäksi. Esimerkillinen monissa asioissa. Rakensi urheilu-uransa itse ilman suurempaa ulkopuolista tukea.
Harjun uran aikana pyörähdystekniikka oli vielä vakiintumaton, ja Niemisen mielestä nykyiset virheelliset yliastumissäännöt eivät päässeet vaikuttamaan lajiin.
– Kun työntäjän kantapää ei saanut silloin käydä ilmassakaan ringin takaosan yli, Arsin pieni koko ei ollut liiallinen tasoitus muille.
– Ja sitten on erilaiset perheyritykset, joissa perinne siirtyy suvun sisällä. Holménit Sven Olof Holménista 1930-luvulta alkaen on yksi hyvä esimerkki.
– Urheiluseura ja perhe ovat molemmat sellaisia yksikköjä, joissa tehdään vapaaehtoisesti asioita. Silloin ei pääse leipääntymään. Ei tule niitä leipäpappeja eikä sellaisia henkilöitä, jotka ovat yleisurheilussa mukana vain statuksen vuoksi.
Mitä ajatuksia herättää kansainvälinen tuloskehitys?
–Yleisurheilussa oli Helsingin olympiakisojen jälkeisestä ajasta noin kolme vuosikymmentä kestänyt vaihe, jolloin antidopingtyö oli riittämätöntä. 1980-luvun puoliväliin saakka hyvin merkittävä osa maailman parhaista yleisurheilijoista rikkoi sääntöjä käyttämällä dopingaineita, ja se näkyi tulostasossa, Nieminen toteaa.
Ennen sitä aikaa maailman kärki ja sadanneksi paras tulos olivat linjassa keskenään, mutta dopingin laajamittaisen käytön aloittamisen jälkeen kärkitulokset karkasivat omille teilleen.
Viimeisten 40 vuoden aikana Maailman antidopingtoimisto WADA:n perustamisen jälkeen ollaan Niemisen mielestä päästy pikkuhiljaa valoisampaan nykytilanteeseen.
– Oman arvioni mukaan dopingin käyttö on vähentynyt hyvin merkittävästi. Suomi on toiminut esimerkillisesti tässä kehityksessä.
Kilpailusääntöjen kanssa oltavat kriittisiä
Niemisen mielestä kilpailusääntöjen muuttamisessa pitäisi olla hyvin varovaisia ja kriittisiä. Yleisurheilu voisi toimia jalkapallon tavoin ja olla hyvin konservatiivinen muuttamaan sääntöjä. Hän uskoo, että jalkapallon suosio johtuu sukupolvesta toiseen samana säilyneistä säännöistä.
Huonoja esimerkkejä sääntömuutoksista löytyy.
– Esimerkiksi se, millä tavalla kävelyssä oikeaoppisen tekniikan määrittely suoritettiin1980-luvulta alkaen. Tulostaso nousi sen takia järkyttävästi. Ja millä tavalla nyt viimeksi kuulantyöntö on kehittynyt sääntöhöllennysten myötä.
Juuri ennen tätä haastatteluhetkeä maraton paineltiin kahden miehen voimin alle kahden tunnin, ja kenkien vaikutuksesta kestävyysjuoksujen tulostaso on loikannut vuosikymmeniä eteenpäin.
Kengissä on nähty siilipiikkareiden ja korkeushyppykenkien kokeiluja jo 1950-luvulta lähtien.
– Niitä ihmetyksiä ei kuitenkaan hyväksytty. Nyt kenkien valmistajat ovat tehneet karhunpalveluksen yleisurheilulle. Rupeaa olemaan sellaisia kenkiä, joilla on suunnilleen samanlainen vaikutus kuin että pituutta hypättäisiin ponnahduslankulta, Nieminen kärjistää.
– Seiväshypyssäkin olisi ollut parempi pysyä pois lasikuituseipäistä, vaikka Pentti Nikula niillä innostuksen Suomeen synnyttikin. Tulostaso nousi metrin ja harrastajamäärä putosi 95 prosenttia, Nieminen letkauttaa, mutta toteaa samalla itsensä historialliseksi jäänteeksi.
Yleisurheilu historiafanaatikon mielestä laji on siirtymässä välineurheiluksi.
– Yllättävän hyvin on kuitenkin onnistuttu pitämään säännöistämme kiinni. On oltava valppaina, ettei tehdä sellaisia päätöksiä, jotka heikentävät lajin pariin hakeutumista ja alkavat suosia taloudellisilla voimavaroilla toimivia tahoja.
Paraurheilun taustavaikuttaja
Myös paraurheilu on Niemisen sydäntä lähellä.
– Siinä lajissa olen touhunnut jo neljännesvuosisadan. Voisi sanoa, että olen vammaisaktiivi. Varmaan siinä on vaikuttanut myös se, että nyt jo täysi-ikäinen oma adoptiopoikani joutuu turvautumaan sähköpyörätuoliin. Näen läheltä vammaisuuden.
Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden lisäksi Niemistä on kiehtonut paraurheilun tulokset, ennätysluettelot ja historia.
– Nykyisen muotoinen paraurheilu alkoi oikeastaan jo sotiemme veteraanien ja sotainvalidien kuntoutuksena. 1940-luvun lopulla maassamme oli iso joukko vaurioituneita miehiä. Se oli suuri kansanjoukko. Nykyisiä liikuntavammaisia urheilijoita on paljon vähemmän kuin silloin.
Ratakelaaja Leo-Pekka Tähteä Nieminen on seurannut hänen nuoruusvuosistaan alkaen ja tehnyt tiedottajana näkyvyystyötä paraurheilulle.
Nieminen ei kuitenkaan voinut alkujaan uskoa itsekään siihen urheilun yhteiskunnalliseen kehitykseen, että paraurheilija voitaisiin valita joskus Tähden menestyksen myötä Suomessa vuoden urheilijaksi.
– Siinä kehityksessä yleisurheilun asema on ollut ylivertainen.
Kalevan kisojen hengessä myös politiikassa
Yhteiskunnallisen vaikuttamisen Nieminen aloitti vajaa vuosikymmen sitten. Sitä ennen hän oli poliittisesti sitoutumaton, mutta sitten vaikuttamiskanava löytyi Vasemmistoliitosta.
– Jotkut asiat maailmassa ovat sellaisia, joihin on käytännössä helpointa vaikuttaa politiikan sisällä. Politiikassakin minua kiinnostaa vapaaehtoinen kansalaistoiminta, Nieminen toteaa.
Kuukaudessa kertyy 20–25 kokousta, sillä Nieminen on Itä-Uudenmaan hyvinvointialueella aluevaltuustoryhmän puheenjohtaja.
– Porvoon kaupunginvaltuustossa olen ensimmäinen varajäsen. Käytännössä olen melkein joka kokouksessa mukana, sillä ryhmästä on yleensä aina jollakin este.
– Päätökset tehdään valtuustoryhmien kesken muualla kuin valtuustosalissa. Se on hyvä, sillä politiikan viheltäjät eivät pääse päättämään asioista liiaksi. Useimmissa tapauksissa eri ryhmissä on ainakin yksi täysipäinen ihminen, jonka kanssa on hyvä neuvotella.
– Politiikkaan liittyy hyvin paljon kielteistä. Toivoisin, että politiikka olisi enemmän yhteistyötä, vähän kuin Kalevan kisoissa urheileminen. Siellä edustetaan omaa seuraa ja kilpaillaan menestyksestä, mutta porukka sitoutuu sääntöihin.
Lapsuuden koti Apian kentän reunalla
Yleisurheiluun Nieminen ihastui opittuaan lukemaan 4–5-vuotiaana.
– Perheemme kirjahyllyssä oli Mitä, missä, milloin -tietokirjoja, joissa oli silloin maaotteluiden ja Kalevan kisojen tulokset hienoina taulukkoina. Niitä sitten tavasin etu- ja takaperin.
Nieminen asui lapsuutensa Valkeakoskella Apian kentän vieressä, jossa päivät kuluivat palloa potkien ja korkeutta hypäten.
– 1960-luvun lopulla yleisurheilun harrastamista ei edes mieltänyt yleisurheiluksi. Se oli vain poikapiirin jokapäiväistä elämää.
Koulujen välitunnilla hypättiin pullia, vauhditonta kolmiloikkaa. Siihen pääsivät kaikki oppilaat, sillä leikki alkoi lyhyistä hypyistä, joita paranneltiin pikkuhiljaa.
– Varttitunnin aikana ehti tehdä todella hyvän treenin näin jälkikäteenpäin ajatellen, ja se jätti kehoon hyvän muistikuvan yleisurheilusta, Nieminen kertoo.
Pullista Nieminen tietää myös historiallisen perinteen.
– Se ulottuu ilmeisesti jonnekin 1700-luvulle ja Irlantiin kansanleikkinä. Tällaiset traditiot minua kiinnostavat.
Nieminen ehti kilpailla nuorena parissakymmenessä lajissa. Kovin saavutus oli Hämeenlinnan lyseon yleisurheilun kolmiottelun voitto abiturienttivuotena. Kilpailu on järjestetty vuosittain 1900-luvun alkuvuosilta, ja ensimmäinen voittaja oli tuleva jatkosodan aikainen pääministeri Jukka Rangell.
Sulliin töihin pääsykokeen kautta
Kirjallisuuden historian opiskelun Nieminen aloitti 1980. Opinnot monine sivuaineineen jäivät kuitenkin viimeistelemättä, kun yleisurheilukirjoittaminen vei mennessään.
SUL aloitti tulospalvelun 1984 silloisen tiedottajan Hannu Teiderin johdolla, joka järjesti työnhakijoille pääsykokeen.
– Sain kaikki kysymykset oikein, paitsi viimeistä, kun en muistanut Olympiastadionin tornin korkeutta tarkasti. Lajituntemukseeni kuitenkin luotettiin, ja aloitin työt 10. toukokuuta 1984.
– Aluksi toimin vapaana toimittajana, myöhemmin toiminimen kautta. Liitto tarjosi useita kertoja päätoimisuuttakin, mutta pidin itselleni tärkeämpänä työn vapautta. Sain pitää varsinkin talvella enemmän vapaita ja tehdä omaa historiankirjoitusta. Ja kotipuutarhassakin riittää aina tekemistä.
Teksti ja kuvat Ari Paunonen
