Riitta Salin ja Pirjo Wilmi edustavat ensimmäistä urheilijasukupolvea, joka nosti Suomen naisten yleisurheilun urheiluyleisön sydämiin, nopeasti ja näyttävästi, Jarmo Mäkelä kirjoittaa valmennusjulkaisu Huippu-Urheilu-Uutisten joulukuun numerossa.

1960-lukuun saakka yleisurheilu oli Suomessa varsin miehinen maailma. 1970-luvulle tultaessa monet lahjakkaat naisjuniorit pääsivät osallisiksi Suomen Urheiluliiton kehittämisohjelmaa. Rooman EM-kisoissa 1974 kaikki oli toisin. Suomen 10 mitalin saaliista naisten tuomia oli viisi.

Nina Holmén ja Riitta Salin nousivat Euroopan mestareiksi. Holmén 3000 metrillä ja Salin 400 metrillä ME-ajalla 50,14. Salinin ankkuroimassa 4 x 400 metrin viestissä Suomeen tuli hopeaa. Avausosuuksilla viilettivät Marika Lindholm, Mona-Lisa Pursiainen ja Pirjo Wilmi. Naisten mitalisaalista täydensivät EM-pronssille nousseet Mona-Lisa 200 metrillä ja Pirkko Helenius pituudessa.

Ympärivuotinen ulkona olo, liikkuminen, leikkiminen, ja vähän urheilukin olivat yhteisiä nimittäjiä 1950-luvun lapsille niin Helsingissä kuin Sotkamossa. Ensimmäinen kilpailumuistokin on Riitta Salinilla ja Pirjo Wilmillä yhtenevä. Se on yhdentoista tai kahdentoista vuoden iässä juostu – tulevaisuutta ennakoiva – pikajuoksukilpailu. Salinilla Olympiastadionin sisäradalla ja Wilmillä Vuokatin kyläkentällä.

– Isäni Nils ”Nisse” Hagman oli sekä Viipurin Urheilijoiden että Puna-Mustien puheenjohtaja, ja perheemme oli muutoinkin urheilullinen. Aloin kymmenen ikävuoden jälkeen viettää aikaani enenevästi Eltsussa yleisurheilukentällä ja Hesperian pesäpallokentällä. Kesälomareissuillakin, kun huomattiin urheilukenttä, kävimme sitä kokeilemassa isoveljeni Harrin ja pikkuveljeni Matin kanssa. Sen kummemmasta harjoittelusta ei ollut kyse vielä moneen vuoteen, enemmänkin urheilusta yhtenä harrastuksena, ja paljolti omien mielihalujen mukaan sitä toteutettiin, Salin muistelee.

– Kuudentoista vuoden iästä muistan, että aloin käymään harjoituksissa. Isä innosti ja kuskasi minua VU:n seuraharjoituksiin. Valmentajaa minulla ei vielä ollut, mutta jokseenkin säännöllisesti, viikoittain käytiin Stadionin suoralla tai Eläintarhan urheilukentällä.

– Seuraavana kesänä (1967) tarvittiin Maailmankisoihin Stadionille suomalaisjuoksija naisten neloselle. Nakki napsahti minulle. Juoksin 61,5 ja jäin kärkinaisille kymmeniä metrejä. Muistan tuon kokemuksen itkettäneen, nolottaneen ja hävettäneenkin, mutta myös suunnanneen ajatuksia tulevaisuuteen. Aloitin samana syksynä  harjoittelun Helinin Pertin ryhmässä.

Salin muistaa, että kahtena ensimmäisenä vuonna kehitys ei ollut kovin nopeaa.

– Opin kuitenkin harjoittelemaan ja nauttimaan siitä, Salin kertoo.

Wilmin pikajuoksu-ura alkoi maastojuoksusta

Pirjo Wilmi oli 16-vuotiaana sarjansa SM-maastojen kakkonen, ja mitaleilla Kalevan kisojen 200 ja 400 metrillä. Wilmi kilpaili SM-maastoissa kahdesti, mikä kertoo kestävyysurheilun painotuksesta 1960-luvulla sekä lahjakkaiden nuorten naisten esiinmarssista. Sotkamon SM-maastoissa 1967 Pirjo oli naisten 16-sarjan kakkonen häviten loppusuorakamppailun toiselle tulevalle kansainvälisen tason nopeusvoimalajin urheilijalle, Pirkko Heleniukselle.

Kaksi vuotta myöhemmin Alajärven SM-maastoissa maalikamerakuva todisti Pirjon voittaneen N18-sarjassa myöhemmän Euroopan mestarin ja elinikäisen ystävänsä Ninan Holménin. Menestyksestä huolimatta mistään kestävyysjuoksuorientaatiosta ei Wilmin mukaan ollut kyse. Lapsuuden ja nuoruuden hirmuisilla liikuntapohjilla näihinkin kisoihin mentiin.

Wilmi kertoo itse asiassa inhonneensa kahden kilometrin maastorunttauksia. Alajärvelläkin hän muistaa maanneensa hetkeä ennen starttia pukuhuoneen penkillä kovissa kuukautiskivuissa ja miettineensä, pystyykö menemään starttiviivalle.

– Kun olin alle kouluikäinen, äitini kävi jumpassa ja pelaamassa lentopalloa. Olin usein äidin mukana ja niiltä pohjin pomppasin naisvoimisteluseura Sotkamon Jymyttärien kouluikäisten jumppakerhoon. Meille tuli puhelin, kun olin 11:n ikäinen ja televisio vasta vuonna 1966, Wilmi muistaa.

– Naapurustossamme oli paljon poikia, joten lapsuusvuosien vapaa-aika kului valtaosin heidän kanssaan ulkona temmeltäessä. Ensimmäinen kilpailuni oli 60 metrin juoksu 1963, kun olin 12-vuotias. Pärjäsin hyvin. Seurasta oli jotakin houkutteluja tulla kisoihin ja treeneihin, mutta niihin en vielä syttynyt, kun kavereiden kanssa liikkumisen ohella oli pianonsoittoa, partiota, pesäpalloa, ja talviaikaan pelattiin koristakin.

Wilmi: Aikaani 13,4 ei kukaan uskonut 

Toukokuussa 1965 Wilmi juoksi Vuokatin piirikunnallisissa ensimmäisen 100 metrin kilpailunsa, lainapiikkareilla.

– Aikaani 13,4 ei kukaan uskonut, se kuitattiin kellotusvirheeksi. Loppukesästä olin alaikäisenä Kemijärvellä N17-sarjan SM-kisojen satasella toinen ajalla 12,9. Mona (Mona-Lisa Pursiainen, o.s. Strandvall) voitti, ja syksyllä kellotin lisäksi kahdesti ajan 12,7, Wilmi kertoo.

– Laakkosen Pauli oli hyvä innostaja. Kuskasi kisoihin ja vei meitä talvisin Vuokatin palloiluhalliin juoksemaan. Leo Silen kävi Vuokatissa pitämässä SUL:n nuorten leirejä. ”Kukkiksenkin”, Markku Kukkoahon, muistan niiltä ajoilta.

– Kerran joulun jälkeen pelattiin paksussa hangessa 40 asteen pakkasessa purkkista eli möyrittiin lähes nelinkontin hangessa. Lenkkareihini laitettiin auton talvirenkaiden nastoja. Niillä oli hyvä juosta vetoja jäisellä maantiellä. Penikat olivat usein kipeät. Kevättalvesta vähän helpotti, kun pääsin juoksemaan Hiukan hiekka-rantojen ensimmäisille sulille. Urheilumuotojen välistä parranpärinää oli jo silloin, kun pesäpallokentän aurauslumet sulivat juoksuradalta hädin tuskin juhannukseksi.

Salin ja Wilm huippuvalmentajien talleihin

Lahjakkaat nuoret naiset jalostuivat timanteiksi Tapani Ilkan ja Pertti Helinin ryhmissä. Urheilu-uriensa lopputulemiin eniten vaikuttaneita asioita Salin ja Wilmi hahmottavat varsin yhtenevästi. Kumpikin kokee perheen tuen hyvin merkittävänä. Wilmin perhe ei ollut urheilusta siinä määrin hullaantunut kuin Hagmanit Helsingissä. Tulosten edetessä Wilmi koki vanhempiensa tulleen mukaan asiaan sopivalla intensiteetillä.

Myös omaan urheiluseuraan kasvamista kumpikin muistelee ylpeydellä. Salin kokee oppineensa urheilijaksi paljolti sillä, kun sai osallistua ”Viipurin urheilijana” keväästä syksyyn Eltsussa järjestettyihin maanantaikisoihin.

Wilmi ei korosta niinkään Pauli Laakkosen valmentajuutta, mutta pitää Laakkosen kykyä ja intohimoa innostaa, kuskata ja auttaa kaikessa urheilemiseen liittyvässä ratkaisevan tärkeänä Sotkamon vuosinaan.

Kumpikin nostaa esiin myös pääsyn Urheiluliiton kehittämisohjelman tukitoimiin juuri siinä vaiheessa, kun tukea eniten tarvittiin. Stipendejä ja monia asiantuntija-apujakin merkittävämmäksi kumpikin näkee mahdollisuuden harjoitella paljolti miesurheilijoista koostuneissa ryhmissä.

Wilmi liittyi Pertti Helinin ryhmään syksyllä 1970 aloittaessaan opinnot Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella, Jumpalla. Salin oli tullut Helinin ryhmään syksyllä 1967 ja vaihtoi Tapani Ilkan ryhmään 1970. Korkeatasoisiin ryhmiin kuuluminen teki huippu-urheiluun panostamisen ylipäänsä mahdolliseksi aikana, jolloin urheilijat opiskelivat tai tekivät töitä samaan tahtiin ikäkansalaistensa kanssa. Ryhmästä sai myös moninaista tukea toteuttaa ”raatelevan ratakierroksen” harjoittelua.

– Urheilu-uraani ratkaisevasti vaikuttaneista asioista haluan nostaa esiin mieheni Arin (Salin), josta sain ratkaisevan tukijan, kannustajan ja myös opettajan silloin, kun itse vasta kasvoin huippu-urheiluun. Aloimme seurustella vuonna 1970, jolloin Ari oli omalla urallaan minua huomattavasti pidemmällä. Hän alitti samana vuonna ensimmäisenä suomalaisena 14 sekuntia pika-aidoissa sekä 50 sekuntia pitkissä aidoissa. Avioon menimme syksyllä 1971. Kahden motivoituneen urheilijan liitossa arki ja urheilemisen edellyttämät päätökset sujuivat juohevasti, Salin kertaa uransa isoja plusmerkkejä.

Sotkamosta Helsinkiin muuttaneen Wilmin toiveet kehityksestä kokivat alkuun takaiskuja.

– Minulle Jumpalle pääsy ja Pertin ryhmään meneminen eivät alkuun tuoneet läheskään sitä, mitä  niiltä urheiluuni odotin. Kouvolan Kalevan kisoista 1970  minut kiidätettiin sairaalaan ennen ensimmäistäkään starttia. Sairaalassa munasarjoistani poistettiin puolen kilon kasvain. Näiltä pohjin olin Jumpan käytännön opinnoissakin enemmän tai vähemmän toistaitoinen kevätlukukauden puolelle saakka. Lisäksi harjoittelu oli kovin paljon kovempaa, kuin mihin olin tottunut. Niinpä myös kesästä 1971 tuli minulle toinen peräkkäinen heikko kausi, Wilmi muistelee.

Ilkan ja Helinin ryhmissä juostiin paljon – kevään leirit luksusta

Ratakierroksen harjoittelua leimasi Ilkan ja Helinin ryhmässä lajinomaisuus, suuret juoksumäärät peruskestävyydestä nopeuteen ja ne toteutettiin pääosin ryhmäharjoituksina. Salin muistaa Ilkan ryhmän runsaat juoksuharjoitukset ja kilometriinkin ulottuvat intervallit ulkona, lähes kelissä kuin kelissä.

Wilmi kertoo tehneensä lenkit ja vauhtileikittelyt yksin, mutta kaikki muut juoksuharjoitukset ryhmän mukana. Helinin ryhmä harjoitteli paljon Kisahallin nykyisen parkkipaikan kohdalla sijainneessa Kansojen hallissa, kylmässä kuplassa, jossa pääsi juoksemaan soikion muotoista rataa asfaltilla. Toisella sivustalla oli 100 metrin mittainen ohut rekupol-matto. Myös Nordenskiöldinkadun jäähallilla pääsi joskus juoksemaan pidempää rinkiä katsomoiden alla.

Perusvoimaa tehtiin levytangolla varsin maltillisesti, lihaskuntoa kaikille lihasryhmille sitäkin enemmän, pitkinä, usein kellotettuina nopeafrekvenssisinä sarjoina. Kummassakin ryhmässä loikittiin paljon. Ilkan ryhmässä tehtiin vetoja ja loikkia myös ylämäkeen kestävyysjuoksijoiden tavoin.

Wilmi arvioi Ilkan lähestyneen ratakierroksen harjoittelua leimallisesti kestävyyden kautta, kun taas Helinin lajikäsitys näytti perustuneen enemmän nopeuteen. Wilmi kertoo Helinin ottaneen paljon vaikutteita ryhmälleen Urheiluliiton ja Neuvostoliiton urheilijavaihdosta, etenkin Valeri Borzovilta ja tämän valmentajalta Valentin Petrovskilta. Loikka- ja hyppelyharjoittelun lisäksi voimakorosteiset koordinaatiot, ”kirput” ja ”menninkäiset”, tulivat tutuiksi myös Helinin valmennettaville.

Salin harjoitteli Ilkan ryhmässä parhaimmillaan 8-9 kertaa viikossa.

– Treenasimme aluksi kerran päivässä kuutena päivänä viikossa, ja tuo lepopäivä pysyi parhaina vuosinanikin. Kahtena tai korkeintaan kolmena päivänä viikossa tein kaksi harjoitusta, eli viikoittaiset harjoituskerrat saattoivat nousta kahdeksaan tai yhdeksäänkin. Koin, että tämä rytmi jätti sopivan tilan muullekin elämälle. Esimerkiksi kevään 1974 tiivis opiskelu tuntui harjoittelun ohella rankalta, muttei vesittänyt lopputulosta, Salin kertoo.

– Ulkomailla harjoittelimme keväisin kahden viikon leirin verran. Yhtenä vuonna teimme kaksi kahden viikon ulkomaan leiriä. Ryhmän yhtenäisyyden ohella hyvä terveydentila piti oman harjoitteluni nousujohteisena. Ilkka Tulikouraan sain yhteyden aina tarvittaessa. Häneltä sain hyviä ohjeita, kun pikkuvammoja tai kipuja ilmeni. Keskimäärin kerran kolmessa viikossa ajelimme Arin kanssa Karhulaan Elmer Ukkolan hierontaan. Urheiluaikanani en onneksi leikkaushoitoa tarvinnut.

”Kahden harjoituksen päiviä kokeilin vasta viimeisenä urheiluvuotenani”

Wilmi muistaa, että Helinin harjoitukset olivat perusteellisia ja pitkiä.

– Kotioloissa ajankäyttömme riitti yhteen treeniin päivässä. Maanantait olivat aina lepopäiviä. Kahden harjoituksen päiviä kokeilin vasta viimeisenä urheiluvuotenani talvella 1980, Wilmi sanoo.

– Keväällä 1971 olimme isolla ryhmällä Espanjassa, Mallorcalla ja Barcelonassa yhteensä kolme viikkoa. Pertti koki, että loppuleiristä emme saaneet hyviä harjoituksia, ja siirryimme kahteen kahden viikon ulkomaanleiriin, jotka ajoitimme aina joulu-, hiihto- tai pääsiäisloman yhteyteen.

– Junnuvuosista vaivanneet säärikivut loppuivat, kun Pekka Peltokallio vapautti ”penikkataudin” ahtauttamat lihaskalvot molemmista sääristä samalla kertaa. Lisäksi muistan, että akillesjänteet kipeytyivät vain kerran ja rauhottuivat, kun otin käyttöön pienet pohjalliskorotukset kantapäihin. Liiton stipendiohjelma antoi mahdollisuuden käydä hierojalla kerran viikossa.

Salin voittoon ajalla 51,5 Oslossa – Ilkka ihmetteli: Eihän Arin pitänyt olla siellä aitoja juoksemassa

Rooman EM-kisojen 1974 naisten pitkän viestin joukkue ja muut mitalistit ovat edelleen tiiviisti yhteydessä toisiinsa. He tapaavat vuosittain pari kertaa lounaan tai päivällisen merkeissä, useimmiten pääkaupunkiseudulla, joskus muuallakin. Lisäksi WhatsApp-rinki mahdollistaa kuulumisten jakamisen, jos ei päivittäin niin vähintäänkin viikoittain.

Salin ja Wilmi kertovat seuraavansa yleisurheilua monin tavoin ja ilmaisevat erityisen ilonsa ratakierroslajien upeasta elpymisestä Suomessa. Kumpikin nostaa esiin Ratakierroksen Hapottajat ry:n, josta tietoa on jonkin verran tihkunut sosiaalisesta mediasta.

Hyvä yhteistyö ja keskinäinen kannustaminen valmentajien ja urheilijoiden kesken oli menestysresepti jo 50 vuotta sitten. Salinin mukaan ratakierroksen raakuutta on helpompi lähestyä yhteistyöllä ja ryhminä kuin yksin. Wilmi nostaa esiin nykyteknologian, joka mahdollistaa monikanavaisesti reaaliaikaisen yhteydenpidon.

Salin kertoo, että oman uran ikimuistoisin urheilutapahtuma ei liity syksyllä 1974 ME-ajalla juostuun  Euroopan mestaruuteen.

– Samana kesänä oli kesäkuun lopulla Oslossa naisten pohjoismainen cup -kilpailu, jossa oli myös Länsi-Saksa mukana. Voitin lajini ja paransin ennätystäni rutkasti 51,5:een, mikä oli tietysti jättiyllätys itseni lisäksi myös urheiluyleisölle, Salin kertoo.

– Jättiyllätys se oli Tapsallekin, joka ei ollut mukana Oslossa. Joku suomalaislehti otsikoi asian tyyliin ”Salin loisto-aikaan 51,5 ja voittoon Oslossa”, Tapsa oli lukenut lehteä aamukahvillaan ja kertoi ajatelleensa, että eihän Arin (Salinin) pitänyt olla Norjassa aitoja juoksemassa, Riitta Salin naurahtaa muistolle ja kilpailulle, jolloin hän lopullisesti tiedosti omat mahdollisuutensa urheilijana.

Wilmi Tšekkoslovakian miehityksen ja palestiinalaisterroristien hirmuteon pyörteissä

Wilmi koki urallaan kuinka maailmanpolitiikan myrskyt lyövät joskus myös urheilun maailmaan.

– Matkasimme elokuun puolivälissä 1968 junalla Berliinistä Leipzigiin nuorten EM-kilpailuihin. Edellisviikolla olin juossut Varkauden Kalevan kisoissa hyvin. Muistan saaneeni buustia itseluottamukselle, kun Ilta-Sanomat oli otsikoinut minun olevan nelosella Euroopan nopein juniori. Tapasimme junassa saksalaisia sotilaita, joilta ymmärsimme heidän matkaavan Tšekkoslovakian rajalle johonkin sotilastehtävään, Wilmi kertoo.

– Kilpailua edeltävänä yönä joukkueemme johtaja Orvo Anttila tuli herättämään ja kehotti meitä pakkaamaan aikaiselle kotimatkalle. Jukka Uunilalta oli tullut määräys matkustaa heti kotiin muiden länsimaiden tapaan, koska Neuvostoliitto oli miehittänyt Tšekkoslovakian. Lentoja ei tietenkään ollut, mutta saimme ohjeen matkustaa junalla Hampuriin, josta lennot järjestyivät seuraavaksi päiväksi. Hampurissa saimme yhteyden Finnairin henkilökuntaan, jonka ystävälliset stuertit esittelivät meille Reeperbahniakin. Oli siinä suomalaisilla perhetytöillä ihmettelemistä. Olimme Mona-Lisan (Pursiainen) ja Pirkon (Helenius) kanssa pari vuotta ala-ikäisiä tuossa joukkueessa.

– Neljä vuotta myöhemmin olimme Münchenin olympialaisissa lähdössä harjoituksiin. Kävelyreittimme naisten olympiakylästä harjoituskentälle kulki Israelin joukkueen majapaikan ohi. Ihmettelimme kovasti siellä kukkamerta ja suurta poliisien määrää. Harjoituskentällä saimme kuulla valmentajilta, mitä oli tapahtunut ja että nyt mietitään, jatkuvatko kisat ollenkaan, kun palestiinalaiset terroristit olivat surmanneet yksitoista Israelin joukkueesta ottamaansa panttivankia.

Salinin ja Wilmin nousu kansainvälisiksi huippu-urheilijoiksi voidaan kilpistää ajoittumisen onnistumiseksi. Tärkeintä oli aikuisiän kynnyksellä päästä korkeatasoiseen harjoitteluryhmään, jolla oli työhönsä sitoutunut osaava valmentaja. Samalla Urheiluliiton valmennusjärjestelmä takasi riittävät tukipalvelut. Korkeintaan keskinkertaiset harjoitusolot tulivat kompensoiduiksi upeassa ilmapiirissä, johon Suomen yleisurheilu oli Juha Väätäisen, Lasse Virénin, Pekka Vasalan, Pekka Päivärinnan ja Tapio Kantasen imussa päässyt nopeasti.

Naisten yleisurheilu tasa-arvoistui Suomessa ripeästi

Naiset odottivat pitkään täysivaltaista mukaan tuloaan yleisurheiluun. Sotavuosiin saakka Suomen urheilujohto, niin keskusjärjestöissä kuin Urheiluliitossa oli sitä mieltä, että yleisurheilu ei ole kovinkaan soveliasta naisille.

Muutos tähän ajatukseen sai yhden pontimen siitä, kun Urheiluliiton ylivalmentaja Armas Valste teki syksyllä 1946 kolmekuukautisen opintomatkan Belgiaan ja Hollantiin. Hollannissa Valste asui amatöörivalmentaja Jan Blankersin ja tämän vaimon ja valmennettavan Fanny Blankers-Koenin perheessä. Armas pääsi seuraamaan kahden lapsen äidin, Fannyn harjoittelua ja vaikuttui näkemästään.

Blankers-Koen oli voittanut Oslon EM-kilpailuissa 1946 kaksi ja tuli kahta vuotta myöhemmin Lontoon olympialaisissa voittamaan lisäksi neljä kultamitalia pika -ja aitajuoksulajeissa. Kansainvälinen yleisurheiluliitto on nimennyt Fanny Blankers-Koenin 1900-luvun parhaaksi naisyleisurheilijaksi maailmassa.

Yhteisiin Kalevan kisoihin miesten kanssa naiset pääsivät mukaan Helsingin kisoista 1959 lähtien. Ruotsi-otteluihin naiset pääsivät miesten rinnalle niin ikään Helsingin maaottelusta 1964 lähtien. Juniorisarjojen SM-kilpailuja erikseen mies- ja naisjunioreille järjestettiin vuoteen 1977 saakka.

1980- ja 1990-luvuilla naiset alkoivat juosta pitkiä rata- ja maantiematkoja sekä hyppäämään kolmiloikkaa ja seiväst, ja  heittämään moukaria. Näin ollen miesten ja naisten täysi tasa-arvo oli saavutettu noin 40 vuodessa ennen kuin tultiin uudelle vuosituhannelle.

Urheiluliiton kehittämisohjelma ja naisten menestyminen mursivat luutuneita sukupuolikäsityksiä

Rooman EM-kilpailujen naismitalistit olivat se urheilijasukupolvi, joka löi naisyleisurheilun huipulle ja urheiluyleisön tietoisuuteen. He kaikki olivat osoittaneet urheilijalahjakkuutensa 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja pääsivät ihanteellisessa uravaiheessa osallisiksi Suomen Urheiluliiton kehittämisohjelman mukanaan tuomasta nosteesta.

Riitta Salin, Nina Holmén ja Marika Lindholm hallitsivat juniorisarjojaan ja nousivat Kalevan kisojen mitalisteiksi 17–18-vuotiaina. Mona-Lisa Strandvall, Pirkko Helenius ja Pirjo Wilmi tekivät saman jo rippikouluikäisinä.

– Mitään sellaista en kokenut, että meitä naisurheilijoita ei olisi arvostettu miesten tapaan. Päinvastoin Tapani Ilkan harjoitusryhmässä urheilijoiden keskinäinen kunnioitus ja kannustaminen olivat korkeaa luokkaa. Totta kai tiedostimme hyvän kilpailutilanteen, varmasti molemmin puolin Pertti Helinin ryhmän kanssa. Mitään häiritseviä jännitteitä en siitä kokenut. Yhteisillä leireillä ja kisoissa niin urheilijat kuin valmentajat olivat hyviä kavereita, kuten olemme olleet senkin jälkeen, kun urheiluvuodet jäivät taakse, Salin erittelee tuntojaan omasta ja yleisurheilun 1970-luvun alun kovasta kehityksestä.

– Edes 1960-luvulla en osannut ajatella yleisurheilua mitenkään sukupuolikysymyksenä. 1970-luvun nousussa leirit Vierumäellä ja ulkomailla järjestettiin paljolti lajiryhmän kesken. Maaotteluita oli vielä aika paljon, niissä koko joukkue viihtyi ja kannusti toisiaan hienosti. Hauskanpito saattoi joskus purskahtaa ylikin. Helsingin EM-kisojen aikaan muistan eräänä aamuna nähneeni suuren maisemointiin tarkoitetun siirtolohkareen Otaniemen rantapolulla, traktoria tarvittiin sen paikoilleen siirtämiseksi. Olisivatkohan Suomen heittäjäpojat olleet asialla?

Wilmi näkee samoin.

– Harjoittelimme usein Ilkan ryhmän kanssa samoissa paikoissa. Kyllähän sitä syrjäsilmällä seurattiin, mitä toinen ryhmä tekee. Kaikki varmasti tiedostivat, että omassa ryhmässä pystyy kehittymään, ja kisoissa katsottiin reilusti, missä mennään, Wilmi paketoi ajatukset yleisurheilun kiihkeistä kehitysvuosista.

Ex-huippu-urheilijat ja tämän päivän isoäidit Salin ja Wilmi ovat läpi vuosikymmenten sisällyttäneet elämäänsä urheiluvuosina oppimaansa. Salin kertoo aloittavansa jokaisen päivän 40 minuutin aamujumpalla. Viikot pitävät sisällään kolme salikäyntiä, siellä vartti soutulaitetta, vartti kuntopyörää, lihaskuntoharjoitus, puolen tunnin vesijuoksu, sekä kylmäaltaan ja saunan kautta kotiin.

Lisäksi viikko-ohjelmaan kuuluu pari kolme viidestä seitsemään kilometrin kävelylenkkiä. Maaliskuussa 2024 ja tämän vuoden toukokuussa tehdyt polvien tekoniveloperaatiot ovat muisto

vain, kuntoutumiset ovat onnistuneet hienosti.

Pirjo Wilmi kertoo hurahtaneensa golfiin, josta on tullut sulanmaan ajan liikuntaharrastuksen ykkönen. Nytkin Espanjan golfleiri haukkasi lokakuussa kolme viikkoa. Lisäksi parinkymmenen kilometrin pyörälenkit ja talven tullen hiihtäminen ovat hänelle mieluisia.

Liikunnan ammattilaisena Pirjo ymmärtää lihasvoiman tärkeyden. Kisahallin kuntosalille hän pyrkii kolmesti viikossa. Taannoiset opit näkyvät siinäkin, että neljä viikoittaista harjoituspäivää on ehdoton minimi. Myös harjoituspäiväkirjan pito ja vuotuiset analyysit kuuluvat Pirjon rutiineihin vanhasta muistista.

Artikkelin pääkuva: Riitta Salin ja Pirjo Wilmi  Suomi-Ruotsi yleisurheilumaaottelussa 1974. Kuva: Lehtikuva/Hans Paul.

TILAA HUIPPU-URHEILU-UUTISET

Joulukuun numerossa:

– Emilia ja Malin Karell: Keihässiskot kirittävät toisiaan

– Noah Lylesin apuvalmentaja Jo Brown biomekaniikan roolista pikajuoksussa

– Huippuaituri Rasmus Mägi kertoo harjoittelustaan

– Italialainen tie maratonille

– Norjalaisen moukarin olympiamitalisti Eivind Henriksenin piikkaus arvokisoihin

Raportit nuorisovalmnennusseminaarista:

– Silja Kososen valmentaja Jani Pihkanen: ”Valmentamaan oppii vain valmentamalla”

– Ella Mikkolan valmentaja Laura Moisio: Nuorten harjoittelussa perusasioita toistetaan

– Enni Virjosen valmennuksellinen urapolku lapsuudesta toiselle asteelle

Muuta:

– Suomessa tehdyt yleisurheilun ME-tulokset

– Riitta Salin ja Pirjo Wilmi olivat nostamassa naisten yleisurheilua parrasvaloihin

Tilaa HUIPPU-URHEILU-UUTISET, Suomen Urheiluliiton valmennusjulkaisu: huu-tilaus@atex.com (45 €, vuosi, 4 numeroa)