3000 metrin estejuoksun maailmanennätysmies Jouko Kuha ja Euroopan mestari Jukka Keskisalo kahvittelivat heinäkuun helteiden alkaessa kotikaupungissaan Joensuussa. Valmennuslehti Huippu-Urheilu-Uutisten Jarmo Mäkelä oli paikalla ja kirjasi artikkeliksi keskustelun, joka piirsi 57 vuoden takaisen ME-miehen juoksu-uraa ja toi esille aiemmin julkaisematonta tietoa.

Uusi Huippu-Urheilu-Uutiset on poikkeuksellisesti luettavissa näiden nettisivujen lukulaitteesta osoitteesta: https://www.yleisurheilu.fi/tilaa-valmennusjulkaisu-huippu-urheilu-uutiset/.

Ohessa lehden juttu Jouko Kuhasta, joka on yksi Mäkelän HUU:n sivulle kirjoittamista artikkeleista yleisurheilun ex-huippunimistä. Sarja jatkuu HUU:n joulukuun numerossa. Tervetuloa lehden tilaajaksi.

Kuha oivalsi ammattimaisen valmentautumisen tarpeet

Kuten Kuhasta on eri yhteyksissä tuotu esille, hän on omiin oppeihinsa aina tukeutunut oman tiensä kulkija. Jorma Kinnusen ja Pauli Nevalan Kouvolan vuoden 1970 Kalevan kisojen, kaikkien karsintakilpailun heittojen tahallista yliastumista, on pidetty pontimena Suomen Urheiluliiton urheilijoiden stipendiohjelmassa. Kuha oivalsi ammattimaisen valmentautumisen tarpeet jo puoli vuosikymmentä aiemmin ja avasi niiden rakentumista koskevat keskustelut liiton johdon kanssa. Näin hän tuli raivanneeksi tietä paitsi itselleen mutta myös itsensä jälkeen tulleille huippu-urheilijoille.

Suomen yleisurheilun 1970-luvun ihmeen airueksi nousi vain pari vuotta Kuhaa nuorempi Juha Väätäinen. Myös kymmenkunta vuotta nuoremmat Tapio Kantanen, Pekka Vasala ja Lasse Virén tulivat pitkään uraansa jatkaneelle Kuhalle kovin tutuiksi.

 Peruskunto luonnollisella liikunnalla

Jouko Kuha syntyi Ranualla syyskuussa 1939. Kaksi kuukautta ennen talvisodan syttymistä. Kolme vuotta myöhemmin Kuhan perhe muutti Kokkolaan, joten hänen lapsuutensa ja nuoruutensa muistikuvat alkavat keskipohjalaisesta kotikaupungista.

Ensimmäiset juoksutuloksensa tuleva maailmanennätysmies kirjautti kesällä 1957, 18-vuotispäiväänsä odotellessaan. Sotavuosien jälkeinen lapsuuden ja nuoruuden aika oli Kokkolassa kuten muuallakin Suomessa niukkaa, joskin liikkumisen, urheilemisen ja ulkona olemisen sävyttämää.

– Peruskunto tuli aikani lapsille ja nuorille automaationa. Harjoittelusta tai valmentautumisesta ei vielä rippikoulun jälkeisinä vuosinakaan ollut puhettakaan. Tykkäsin kovasti pelata jalkapalloa, hiihdin koulukisoissa ja yleisurheilukilpailuissa kävin piiritasolla. Ne olivat tuon ajan poikasarjoissa erilaisista lajiyhdistelmistä koostuvia moniotteluita. Kokkolan Kaksoisyhteislyseon joukkueena voitimme jalkapallossa Koululiikuntaliiton Suomen mestaruuden 1957, Kuha paketoi muistojaan lapsuus – ja nuoruusvuosien liikunnasta ja urheilusta.

Ajatus tosimielellä juoksemisesta virisi lukioon siirtyvälle pojalle 1957, kun 800 metriä, 1500 metriä ja 3000 metriä kulkivat käytännössä jalkapallon pohjilla lukemiin 2.07, 4.18 ja 9.16.

Nousujohteiseen harjoitteluun nuorukainen pääsi kiinni nopeasti, kun nuorten sarjassa tuli jo orastavaa menestymistä. Ylioppilaslakki 1960 ja merkonomin tutkinto Vaasassa 1963 antoivat suuntaa elämälle.

– Nuorten SM-kilpailut 1958 ja 1959 näyttivät suuntaa tulevalle uralleni. Sileällä kolmosella olin sijoilla yhdeksäs ja 13:s, 1500 metrin esteissä seitsemäntenä ja viidentenä sekä SM-maastoissa Haminassa 1959 neljäntenä, Kuha muistaa.

– Viimeinen vuosi kotona Kokkolassa 1962 antoi hyvät pohjat lähteä maailmalle. Kasilla pääsin kahden minuutin pintaan, tonnivitosella alle neljän, sileän kolmosen alle kahdeksan ja puolen, sekä esteet alle yhdeksän minuutin. Kuortaneen SM-maastojen lyhyellä matkalla oli 11:s ja Lappeenrannan Kalevan kisojen vitosella kahdeksas, sekä esteissä neljäs parin sekunnin päässä mitalista.

Yhtyneiden paperitehtaiden talliin

Suomalaisen paperiteollisuuden keulakuva, Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n toimitusjohtaja, vuorineuvos Juuso Waldén avasi ammattimaisen valmentautumisen edellytykset Kuhalle ja lukuisille muillekin urheilijoille. Juoksijoiden kotipesäksi oli jo 1950-luvun puolivälistä tullut yhtiön Kaipolan tehtaat ja sen urheiluseura Kaipolan Vire.

Jalkapalloilijoille Waldén takasi toimeentulon ja harjoitusolot Valkeakosken sekä Myllykosken tehtailla ja niiden urheiluseuroissa. Hiihtäjiä ja melojia koottiin lähelle Kaipolaa Jämsänkosken tehtaalle.

– Muutin Kaipolaan 1963. Juoksutallin tähdistä etenkin Olavi Salonen ja Matti Huttunen olivat näyttäneet systeemin toimivan. Sain ylioppilasmerkonomina mielekästä työtä tehtaan palkanlaskennassa, Kuha kertoo.

– Kaipolan juoksutallin toiminta oli todella hyvää, olimme valmentautumisessamme hyvin itsenäisiä. Työstä sai vapaata aina tarpeen mukaan. Toki palkka oli sidottu työaikaan. Kun pääsin kiinni pitkiin talviaikaisiin ulkomaanleireihin, sain niidenkin ajalta tehtaalta pientä palkkatukea.

– Kesällä 1965 läpäisin Jyväskylän liikuntatieteellisen pääsykokeet. Opiskeltuani syyslukukauden 1965, totesin, että tämä homma ei onnistu yhdessä tavoitteellisen kestävyysjuoksun kanssa, ja palasin Kaipolaan.

Tokion olympialaisiin 1964 valmistautumiseen Urheiluliitto ja Kuortaneen Urheiluopisto järjestivät lajivalmentaja Mikko Paanasen keihäsryhmälle massiivisen leirityspaketin, jonka turvin syksystä 1963 seuraavaan syksyyn Jorma Kinnusen ja Pauli Nevalan tähdittämä keihäsryhmä harjoitteli Kuortaneella 90 vuorokauden verran.

Paananen muistelee Lauri Järvisen kirjoittamassa muistelmakirjassaan, kuinka energiset keihäsmiehet touhusivat leireillänsä kaikenlaista, muun muassa haastoivat paikalla olleella Jouko Kuhalla vahvistettuna opistolla harjoitelleet ampumahiihtäjät ampumahiihtoviestiin.

Kuha muistaa tapauksen ja sen, että hänellä oli mahdollisuus harjoitella kahden kuukauden verran Kuortaneella liiton laskuun. Kuortaneella ei kuitenkaan ollut tärkeintä – sulaa, pitävää maantietä lenkillä kävijälle talvikuukausina.

Vuoteen 1964 tuloksiaan rutkasti parantanut ja Oulun Kalevan kisoissa esteet voittanut kaipolalainen oli vuodenvaihteessa 1964-1965 saanut kutsun Sao Paolon uudenvuoden juoksuun. Siellä hänellä oli mahdollisuus nähdä lajinsa maailmanennätysmiehen, belgialaisen Gaston Roelantsin harjoittelua. Tältä reissulta Jouko kertoo kirkastuneesta ajatuksestaan, jonka mukaan pohjakunnon voi vielä rakentaa Suomen syksyssä, mutta kansainvälisen tason saavuttaminen edellyttää talvikuukausien viettämistä kesää vastaavissa oloissa.

Tämän toteuttamiseksi Kuha pyysi Urheiluliiton johdolta kahta tuhatta markkaa (toim. huom. nykyrahassa tuo summa vastasi 4.400 euroa). Lisäksi juoksija antoi investointipyynnölleen takuun, jos vähintäänkin uutta Suomen ennätystä ei kesällä synny, hän lupasi maksaa summan takaisin. Liiton puheenjohtajaksi noussut Jukka Uunila totesi amatöörisääntöihin vedoten pyynnön mahdottomaksi.

– Rahoitin mielihaluni myymällä autoni ja vietin talvella 1965 kolme kuukautta Barcelonan liepeillä. Kesällä tulokset jatkoivat paranemistaan, esteissä paransin syksyn Ruotsi-ottelussa Esko Sirénin Suomen ennätystä parilla sekunnilla lukemiin 8.37,6. Ulkomailla talviharjoittelun hyödyt kirkastuivat itselleni, lisäksi aiempina vuosina minua usein vaivannut angiina pysyi poissa, Kuha kertoo.

– Seuraavana kesänä juoksin Budapestin EM-kilpailuissa kohtalaisen hyvin, paransin esteiden alkuerässä Suomen ennätystäni puolisentoista sekuntia, mutta putosin eräni viidentenä niukasti finaalista, Tuohon aikaan ei ajoilla finaaleihin oikeutettu ketään, Kuha muistaa.

– Silloin tein päätöksen, että omin varoin en harjoitusvuosia pysty enää rahoittamaan. Vaihtoehtoja oli kaksi, joko lopettaminen tai kotimaaotteluiden täysillä katsomoilla vaurastuneen liiton mukaan tulo kärkiurheilijoidensa tukemiseen.

”Suomalaisen kestävyysjuoksun vallankumous”

Budapestin EM-kilpailujen jälkeen, loppukesästä 1966, ennen Ruotsi-ottelua, Kuha meni Urheiluliiton toimistoon ja esitti vaatimuksensa, joko lopettaa urheilu-uransa tai saada mahdollisuuden harjoitella alkuvuodesta 1967 kolme kuukautta etelän lämmössä Urheiluliiton kustannuksella.

Budapestin ensimmäisen mitalittoman arvokilpailun latistuneessa tunnelmassa liiton toiminnanjohtaja Armas Valste tyrmäsi SE-miehen pyynnön perustellen sitä edelleen amatöörisäännöillä, vaikka kyse oli harjoittelusta aiheutuvien kustannusten kattamisesta.

– Valsteen asenne esitystäni kohtaan oli jopa ylimielinen, joten siinä keskustelussa minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin todeta oman urheilu-urani olevan tässä. Liiton puheenjohtaja Uunila oli kuitenkin EM-katastrofin jälkeen alkanut ajattelemaan keinoja, joilla tästä suosta noustaisiin. Niinpä hän soitti minulle muutaman päivän kuluttua ja ilmoitti, että ulkomaan leiriäsi koskeva stipendiasia on kunnossa, kunhan tulet Ruotsi-otteluun. Näin urheilu-urani sai jatkoa, Kuha muistelee kotipiiristään, Keski-Pohjanmaan Himangalta ko-toisin olleen puheenjohtajan ratkaisevaa yhteydenottoa.

Toimittaja Juha Kanerva kuvaa kyseistä tapahtumaketjua syksyllä 2019 Ilta-Sanomissa julkaistussa Kuhan 80-vuotishaastattelussa käännepisteeksi, ”suomalaisen kestävyysjuoksun vallankumoukseksi”.

 ”Jääräpäisyyteni tuli palkituksi kesällä”

Sopimus toteutui siten, että tammikuusta 1967  Kuha harjoitteli kolme kuukautta Kanarian saarilla, sai liiton kustantamat lentoliput ja asumisen pienessä hotellissa, sinne kaksi 100 pesetan ruokakupuonkia kutakin vuorokautta kohti, sekä lisäksi seitsemän markan päivärahan (toim. huom. päivärahat 630 markkaa vastaavat nykyrahassa 1.266 euroa).

– Jääräpäisyyteni tuli palkituksi kesällä, kun voitin Porin Kalevan kisoissa vitosen ja esteet, Sotkamon SM-maastoissa hävisin lyhyellä matkalla Sirénin Eskolle. Loppukesä jalosti kuntoni, ja Ruotsi-ottelussa lohkaisin Suomen ennätyksestäni lähes seitsemän sekuntia ajalla 8.29,8, joka oli maailmantilaston kakkostulos, Kuha kertoo.

– Kansa arvosti sitä nostamalla minut kakkoseksi Vuoden urheilija -äänestyksessä painin maailmanmestari Eero Tapion jälkeen.

Aiemmin laajasti arvosteltu ulkomailla harjoittelu oli näyttänyt voimansa. Nyt se hyväksyttiin, ja siitä alkoi tulla normikäytäntöä muillekin kärkijuoksijoillemme, ensimmäisenä Väätäiselle, jonka ”takaisin maksu” nähtiin omissa EM-kisoissa 1971.

Väätäinen onkin todennut osuvasti, ”Ilman Jouko Kuhaa suomalainen kestävyysjuoksu olisi pitkään ollut pelkkää harmaata syksyä”.

Vuodenvaihteeseen 1967-1968 Joukolle tuli taas kutsu Sao Paolon uudenvuodenjuoksuun. Talviharjoittelun suunnitelmat menivät uusiksi, koska paluulentoa Brasiliasta ei saatu järjestymään Kanarian saarille. Brasiliassa tuli tutuksi suomalaistaiteilija Ville Virkkilä, jonka vapaa-ajanasunnon suomalaissiirtokunnassa Penedossa Kuha sai käyttöönsä. Näiltä pohjin kestävyysjuoksijat ovat läpi vuosikymmenten harjoitelleet samassa paikassa.

Aiemmat kokemukset Meksikon käynneistä ja korkeasta ilmanalasta muutoinkin olivat olleet Kuhalle hyvin vaikeita. Näin ollen Mexico Cityn valinta vuoden 1968 olympiakaupungiksi oli jo etukäteen iso harmituksen aihe. Valintansa myötä hän matkusti olympiakaupunkiin, missä loppukesän sairastuminen kuitenkin esti osallistumisen olympialaisiin.

Syksy Meksikossa ja Väli-Amerikan vuoristossa sekä siirtyminen sieltä Norsunluurannikolle kilpailemaan mahdollistivat hyväksi todetun harjoittelukaavan, sillä kesällä 1968 oli tapahtunut ihmeitä.

Olympiavuoden harjoittelu eteni suunnitelmien mukaan ja terveydentila oli moitteeton, joten valmiudet totutulle menetelmälle, kilpailemalla kuntoon, olivat mainiot. Tykitys alkoi 17. heinäkuuta Tukholman DN-Gaalassa, jonka 3000 metrin esteissä Kaipolan mies pysäytti kellot uuteen maailmanennätykseen 8.24,2.

Kansainvälinen yleisurheiluliitto eli amatöörisääntöjensä juoksuhaudoissa, ja esitti tuloksen hylkäämistä, koska juoksijoiden kilpailunumeroissa oli pieni öljy-yhtiön mainos. Kisajärjestäjien järjenkäyttö kuitenkin voitti, ja Suomi palasi ”omalle paikalleen” kestävyysjuoksun maailmanennätystaulukkoon.

Seuraavan illan vitosella Kuha pudotti seurakaverinsa Matti Huttusen yhdeksän vuoden takaisesta SE:stä viitisen sekuntia lukemiin 13.47,8. Vajaat kaksi viikkoa myöhemmin sileä kolmonen Helsingissä kulki ensimmäisenä suomalaisena alle kahdeksan minuutin. Uusiksi SE-lukemiksi kirjattiin 7.56,6.

Viikkoa myöhemmin, 7. elokuuta, Kuha paransi Kokkolassa Mikko Ala-Leppilammin pari viikkoa aiemmin juoksemasta kympin SE:stä yli 13 sekuntia lukuihin 29.07,0.

– Tukholman leppeässä illassa tiesin pystyväni maailmanennätykseen, koska edelliskesän ennätysjuoksussani vauhdinjako ei ollut optimaalinen. Ennalta sovitut jänisjuoksut loistivat vielä poissaolollaan.

Niin nytkin, kun Ruotsin Jan-Erik Karlsson veti alun aivan liian verkkaisesti. Ensimmäinen puolisko kellotettiin minulle 4.17:ään. Kiristin, kun varaa oli, ja vedin viimeisen kilometrin 2.41:een, jonka jälkeen jälkimmäisen puoliskon ajaksi kirjautui 4.07. Tämä tarkoittaa sitä, että optimivauhdinjaolla ajasta olisi lohjennut jokunen sekunti.

– Onneksi tulokseni hyväksyttiin, kun edellisvuonna olin taittanut BP:n mainoksen näkymättömiin ja nyt en sitä järjestäjien silloisten moitteiden takia tehnyt. Murskaratojen ikuinen ME jäi minulle, maailmanennätysmies muistelee elämänsä juoksua.

Kielitaitoinen kosmopoliitti viihtyi ulkomailla

Vuoden 1969 pilasi sitkeä akillesjännekipu, joka pakotti olemaan juoksematta huhti-, touko- ja kesäkuut. Samalla kaikkosivat toiveet Ateenan EM-kilpailuista. Tuosta vuodesta alkoi erilaisten jalkavaivojen kierre, joka johti yhteensä kuuteen leikkaukseen.

Lisäksi kovakuumeiset angiinat vaivasivat aika-ajoin nuoruusvuosien tapaan. Saksan ja espanjan kielen erinomaisesti hallinnut ja kansainvälisiin ympyröihin aina hyvin sopeutunut Kokkolan kasvatti omasi ME-miehen statuksen, jonka myötä hän kykeni jatkamaan huippuvuosiensa elämisen ja harjoittelemisen tapaa ulkomailla, vaikka uusi polvi vei parhaat palat Urheiluliiton stipendijärjestelmästä.

– Olen aina tullut vähällä toimeen. Pitkät leirijaksot söivät tietysti palkkatulot lähes täysin. Ruskeiden kirjekuorten kulttuuri oli vakiinnuttanut asemansa amatöörienkin aikana Paavo Nurmen ajoista lähtien. 1960-luvun palkkiot eivät olleet suuria, parista kolmesta satasestakin per kilpailu kertyi kuitenkin merkittävää katetta elämisen kustannuksille, kun kilpailin ahkerasti.

– Viikko ME-juoksuni jälkeen olin sopinut estekisan Joensuun kansainvälisiin, missä yleisö sai haluamansa, kun voitin kisan ajalla 8.32. Kisajärjestäjät taisivat saada enemmänkin kuin pääsylipputulot 600 markan kilpailupalkkiolleni (toim. huom. 1.110 euroa nykyrahassa), sillä väkeä oli Mehtimäellä paljon, Kuha muistelee.

36-vuotiaana maaottelussa esteet 8.33,47

Jukka Keskisalo kertoo Katajan veteraanien muistelleen, kuinka seura oli varannut kisoihin 5000 pääsylippua, jotka olivat kuitenkin loppuneet ja lippuja oli myyty tuntuvasti enemmän.

– 1973 muutin Kaipolasta pääkaupunkiseudulle, Vantaalle, ja jatkoin omaa systeemiäni vuoteen 1977 saakka. Vietinpä talviaikoja Etelä-Amerikassa, Afrikassa tai Euroopassa, osallistuin leirikohteitteni katujuoksuihin, joissa pääsin hyödyntämään ME-miehen statustani vaihtamalla osallistumista joidenkin viikkojen vapaaseen majoitukseen ja ylöspitoon. Tämä menetelmä on ollut arkipäivää monien muidenkin huippujuoksijoiden pitkillä leireillä, Kuha sanoo.

– Vielä 1975 Tukholman Ruotsi-ottelussa noteerasin 36-vuotiaana Anders Gärderudin ja Kantasen tähdittämässä kovatasoisessa estekisassa hyvän tuloksen, 8.33,47.

Töihin menin 1978 ja kirjanpitohommia ennätin tekemään vielä reilut parikymmentä vuotta, Kuha kertoo.

Huipputuloksia veteraanina

Veteraani-ikäisen Jouko Kuhan kilpaileminen jatkui vuosituhannen taitteeseen, 60 vuoden ikään saakka tasolla, johon vain harvat ovat yltäneet. Kuha omistaa yhä yhteensä yhdeksän Suomen ennätystä sarjoissa 45:stä 60-vuotiaisiin.

– Veteraanitulokseni vaativat nekin asiaan paneutumista, aivan huippuvuosieni malliin. Itse pidän 53-vuotiaana tekemääni kasin aikaa 2.12,54 ikämiesvuosieni parhaana kasina. Suhteellisesti parhaana tonnivitosena pidän 50-vuotiaana juoksemaani tulosta 4.15,33, ja viisikymppisenä juoksin esteet vielä alle 9.38:n. Noina vuosina uskallan sanoa olleeni todella kovakuntoinen, vitonen taittui 48-vuotiaana 15.08:aan ja kolme vuotta myöhemmin vielä 15.30, 49-vuotiaana juoksin kympin 32.07, Kuha sanoo.

– Maantielajejakin kokeilin, maratonin juoksin Bostonissa 46-vuotiaan 2.35,55.  Kaikkein arvokkaimpana palkintona 45 vuoden aktiiviurasta pidän erinomaista terveyttä.

Teksti: Jarmo Mäkelä

Jouko Kuha

Syntynyt 30.9.1939, Ranua

Pituus ja paino 171 cm/ 60 kg

– Kalevan kisat 1963–1975 yhteensä 13 mitalisijoitusta, joista esteiden kulta 1964 Oulussa, 1966 Tampereella ja 1967 Porissa. Lisäksi 5000 metrin kulta 1967.

– SM-maastot pitkän matkan kulta Vetelissä 1965 ja Lahdessa 1968, lyhyen matkan hopea Sotkamossa 1967.

– Universiadit mestaruus esteissä Tokio 1967.

– 3000 m ej ME 8.24,2 Tukholmassa 17.7.1968

– Suomen ennätyksiä yhdeksän1966–1968: neljästi esteissä sekä kerran 3000 m, 5000 m, 10 000 m, kahdella maililla ja 4 x 1500 metrin viestissä Kaipolan Vireen joukkueessa.

– Maaotteluja 44 vuosina 1963–1975: 5000 m neljästi, 10 000 m kahdeksasti ja esteissä 32 kertaa, yhteensä kymmenen voittoa.

– Seurat Kokkolan Veikot –1963, Kaipolan Vire 1964–1973, 1974 Kenttäurheilijat -58, Vantaa 1974–.

– Valmentautumisestaan Jouko Kuha vastasi läpi uransa itse.

– Opetus- ja kulttuuriministeriön Pro urheilu -palkinto 2009.