Hannu Siitonen muistelee lämmöllä lapsuuttaan 1950-luvulla, kertoo noususta keihäänheiton huippunimeksi ja palkintoja tuoneesta urasta luontokuvauksen -ja dokumenttien parissa Jarmo Mäkelän haastattelussa. Artikkeli löytyy myös SUL:n valmennuslehti Huippu-Urheilu-Uutisten 1/2026 numerosta.
Parikkalan Melkoniemen kylällä, jossa Siitonen on lapsuudesta asti asunut, riitti leikkikaveita hänen lapsuudessaan. Lapsia oli paljon, omiakin sisaruksiakin viisi. Kylän kentällä tulivat tutuiksi koko lailla kaikki yleisurheilulajit. Talvella hiihto ja mäkihyppy veivät vapaa-ajan.
Koulun kisat alaluokilta lähtien ovat Siitosen ensimmäiset kilpaurheilumuistot. Niissä hän oppi ymmärtämään, että keihäs on oma laji, vaikka kiekko ja korkeushyppykin sujuivat hyvin.
– Ympärivuotisen urheilemisen ohella osallistuminen kotitilan töihin ja neljän kilometrin koulumatka takasivat meille lapsille betonisen peruskunnon. Koulumatkat taitettiin jalkapatikassa, hiihtämällä tai pyörällä, paitsi talvella 1961, kun 12-vuotiaana katkaisin mäkihypyssä jalkani ja sain kipsijalkaisena viikkokausia hevoskyytiä kouluun. Sisarukseni ja monet muutkin lähellä asuneet tenavat pääsivät osalliseksi tästä onnesta, keihäsmies pudottelee keskeisiä lapsuusmuistojaan.
Yleisurheilun tai keihään ohjausta ei tuon ajan Parikkalassa ollut. Siitonen kertoo katselleensa tarkasti keihäänheittäjien kuvia lehdistä tai haki heittotekniikkaa malliksi kilpailuista, silloin kuin heitä harvoin näki. Keihäitä oli niukasti saatavilla, ja jos heittämään päästiin, olivat ne yleensä miesten 800 gramman välineitä. Kunnan koulujen välisissä kisoissa 1963 miesten keihäs lensi 14-vuotiaan kädestä yli 44 metriä, jonka Hannu osasi ajatella aika hyväksi tulokseksi. (Yllä olevassa videossa Siitonen heittele 16-vuotiaana kotipihan tuntumassa)
– Seuraavaksi kesäksi isä osti minulle 700 gramman metallikeihään, jolloin omatoimisesta heittelystä tuli lähes päivittäistä puuhaa. Seuraavana kesänä 1965 menin Parikkalaan kisoihin. M17-sarjan keihäskisaa ei päästy heittämään, kun kunnan ainut 700 gramman väline katkesi verryttelyheitoilla. Rohkenin kysyä Parikkalan Urheilijoiden Jorma Pitkäseltä, vajaan 70 metrin mieheltä, saanko heittää hänen uunituoretta, 800 grammaista Heldiä. Sivalsin sitä ekalla heitolla 68,40, jonka ajattelin olevan hyvä mitta 16-vuotiaalle.
Sen kummempaa reaktiota tuo heinäkuun alun kisa ei aiheuttanut. Syksyllä se noteerattiin Urheiluliiton julkaistua vuositilastonsa, joissa tuloksen todettiin olevan ikäluokan maailmanennätys.
– Sen kummempaan lentoon urani ei tuosta kuitenkaan lähtenyt. Kovia selkävaivojani käytiin tutkituttamassa Helsingissä saakka, missä lääkäri totesi pahoja muutoksia alimmassa lannerangassa ja sen okahaarakkeessa. Muistan hyvin lääkärin tylyn tuomion. Lopeta keihäänheitto. Käytännössä parin vuoden tauko siitä lajiin tulikin, Siitonen muistelee aikoja, jolloin urheilu-uratoiveet roihahtivat ja sammuivat.
Käännepiste kotikentällä: ”Heitin 73,50, eikä selkään enää sattunut”
Kotona maatalon työt kovenivat. Miehen kiinnostus urheilemiseen säilyi, ja ensituntumaa voimaharjoitteluunkin tuli, kun poikaansa aina hyvin kannustanut isä Siitonen osti pienet puntit toiseksi nuorimmalleen, kun tämä oli 17:n ikäinen. Selkävaivat alkoivat niille tyyppilisesti hellittää pikkuhiljaa, ja Siitonen kävi muutamassa kisassakin kokeilemassa heittämistä.
– Muistan isona käännepisteenä Parikkalan kansalliset elokuun lopussa 1968. Heitin 73,50 ja selkään ei sattunut. Se oli minulle iso hetki. Silloin kirkastui oma uskoni heittäjänä etenemiseen, Siitonen muistaa.
Tulokset alkoivat parantua huimasti. Syyskuun alussa 1969 nuorukainen kiskaisi Imatralla jo 79,58, ja vauhti vain kiihtyi, kun hän astui syksyllä asepalvelukseen Urheilukouluun Santahaminassa. Siellä liiton lajivalmentajanakin toiminut Lauri Immonen luotsasi keihäskolmikkoa, kun Mauri Auvinen Juvalta ja Juhani Nummela Kuortaneelta astuivat palvelukseen samaan aikaan.
– Kesällä 1970 siirryin 80 metrin kerhoon ryminällä. Kouvolan Kalevan kisoissa karsinta ja loppukilpailu heitettiin sunnuntaina. Isä ja velipoika lähtivät kyytimiehiksi. Muistan, kuinka urheiluuni aina hienosti suhtautunut isäni psyykkasi minua autossa saatesanoilla ”siellä tulee kova kisa, et kyllä pärjää”, Siitonen kertoi
– Voitin toki reilusti ennätykselläni 84,06, mutta mitenköhän olisi käynyt, jos Pauli Nevala ja Jorma Kinnunen eivät olisi protestoineet itseään ulos loppukilpailusta? Syyskuun alun minun ensimmäisessä miesten maaottelussa, Ruotsi-ottelussa, varmistin kolmoisvoittomme 84,80:llä. Se kisa muistetaan tulevan valmentajani, Pauli Nevalan 92,64:stä.
Pohtiessaan urheilu-uransa isoja voimatekijöitä Euroopan mestari ja olympiahopeamitalisti nostaa kärkeen lajikäsityksensä lopullisen kirkastumisen Teuvalla, Pauli Nevalan luona. Toisaalta intensiiviset huippu-urheiluvuodet eivät olisi olleet mahdollisia ilman ”maailman parasta”, kuluvan vuosikymmenen alussa edesmennyttä Eeva-Liisa puolisoa.
Nevala opetti Siitoselle oman reseptinsä, lajinomaisuuteen perustuvan, tehoa korostavan harjoittelun, jolla hän itse oli saman vuoden 54 kisassaan yltänyt viidesti yli 90 metrin, parhaallaan 92,64, kuuden sentin päähän Kinnusen maailmanennätyksestä.
Nevala korosti lajinomaisuutta ja tehoa
– Soitin armeijasta päästyäni syksyllä 1970 Nevalalle ja pyysin häntä valmentajakseni. Paulilla oli itsellään takana kaikkien aikojen keihäskesä. Hän otti minut, Puskan Amin ja Auvisen Maurin ystävällisesti vastaan Teuvalle. Paulilla oli ilmiömäinen kyky saada minut ymmärtämään, mistä keihäänheitossa oli kyse. Urheilukentällä ja uimahallin punttisalilla hän neuvoi minulle tukun laji- ja erikoisvoimaharjoitteita, joilla simuloitiin oikea-aikaista lantion ja vartalon kääntöä ”keihään alle”, sekä siitä seuraavaa ”ruoskan tavoin sivaltavaa” nyrkin liikettä.
Harjoitusohjelmia Nevala ei juurikaan tehnyt, ja Siitonen oli itsekin pohtinut asioita paljon. Puhelut parin kolmen viikon välein riittivät sekä jokunen tapaaminen harjoituskausien aikana. Oma vaimo oli myös tärkeä voimavara.
– Keihään heittämisestä maailman huipulla ei ilman Eeva-Liisan rikkumatonta tukea olisi tullut mitään. Perhe kasvoi urheiluvuosina ja on kaikkina aikoina antanut elämääni oikean perspektiivin. Pääkaupunkiseudulla asuvat, keski-ikään varttuneet lapset sekä koulu- ja teini-ikäiset lapsenlapset ovat ”ukolle” (Hannun puhuttelunimi perhepiirissä) äärettömän tärkeitä. VR:llä liikutaan pitkin Karjalan rataa puolin ja toisin, Siitonen vetää yhteen isot perusteet sille, että keppi aikanaan lensi pitkälle.
Müncheniin valmistautumisessa maksoin isot oppirahat
Siitonen kertoo väkevimpien urheilumuistojensa liittyvän arvokilpailureissuihin, joista EM-Helsinki 1971:n neljäs sija oli kohtalainen onnistuminen, mutta seuraavan kesän Münchenin olympialaiset paha pettymys neljännestä sijasta huolimatta. Siitä urheiluasioitaan aina tarkasti pohtinut parikkalalainen otti opikseen ja voitti EM-Roomasta 1974 sekä Montrealin olympialaisista 1976 sen, mitä otettavissa oli, Euroopan mestaruuden ja olympiahopean.
– Münchenissä maksoin oppirahat vihreydestäni huippu-urheilijana. Läksin olympiakylään Jorma Kinnusen ja Leo Pusan kanssa puolitoista viikkoa ennen kisaa. Ensimmäisessä lajiharjoituksessa siellä tuntuma oli kaikkien aikojen paras ja keppi lensi. Päivien edetessä tunnelma alkoi kuitenkin latistua, mitä osaltaan edesauttoi palestiinalaisten terroristien isku. Karsinnassa tunsin olevani kaukana parhaastani, Siitonen muistelee.
Finaalituloksella 84,32 ja neljännellä sijallaan keihäsmies sai toki kansalta ja medialta puhtaat paperit ensimmäisestä olympiareissustaan. Klaus Wolfermanille ja Janis Lusikselle hän olisi tuskin mahtanut mitään, mutta pronssi meni Bill Schmidtille liian halvalla. Siitonen oli ennen Müncheniin lähtöä sivaltanut Äänekoskella 88 ja puoli metriä, mutta hävisi amerikkalaiselle kasinelosella kymmenen senttiä.
– Münchenin kokemuksessa oli sulattelemista. Olen nuoresta pitäen ollut metsien mies, ladannut kotimetsissä tuntikaupalla niin keskittymisiä kuin käsitellyt pettymyksiäkin. Päiväkausien tallaaminen olympiakylän kivikaduilla oli myrkkyä jaloille, varsinkin mielelle, Siitonen sanoo.
– Ennen EM-Roomaa soitin Nuuttilan Sepolle ja pyysin saada lentää kisakaupunkiin päivää ennen karsintaa. Seppo lupasi tutkia asiaa, ja sai sen onneksi järjestettyä. Montrealin alla ilmoitin käyttäväni samaa menetelmää. Matkustin paikalle taas päivää ennen karsintaa, joskin sisäistä kelloani olin siirtänyt kotona Pohjois-Amerikan aikaan parisen viikkoa, Siitonen muistelee.
Kaudesta 1973 tuli paras, vaikka kyynärpää jo vaivasi
Kaudella 1973 Hannu Siitonen tykitti kovaa tulosta keväästä syksyyn. Olympiastadionilla sekä kesäkuun alussa että heinäkuun lopussa 93,90, joka jäi vain 18 senttiä Wolfermanin ME:stä. Kauden kilpailusaldo piti sisällään kuusi ysikympin ylitystä ja lisäksi 85 metrin ylityksiä 19. Valitettavasti arvokilpailuja ei tuona vuotena järjestetty.
– Harjoitusvuosi meni hyvin, joskin keihäänheittäjän ammattitauti, heittokäden kivut vaivasivat. Minulla kyynärpää kipuili paljonkin. Ekan stadionin pitkän kaaren jälkeen markkina tietysti lämpeni, joten kilpailin paljon. Kyynärpään takia jätin osan kisaheitoista väliin. Esimerkiksi Hyvinkäällä Kalevan kisoissa tinttasin toisella 89,52 ja jätin heitot siihen. Siitä on minulla muistona Iltasanomien otsikoima juttu ”Siitonen hikeentyi katsomon kännikaloille”. En kyllä muista sen kummemmin hikeentymistäni, olisikohan ollut klikkiotsikko jo silloin, Siitonen muistelee parasta tuloskesäänsä.
Käsi oli etenkin kisojen jälkeen kipeä. Kotimatkalla piti auton vaihdetta vaihtaa vasemmalla kädellä.
– Kauden 1974 kikkailin heittokäden kanssa onnistuneesti. Kilpailin paljon ja ylsin Euroopan mestariksi, vaikka ysikymppinen ei rikkoutunut. Talvella 1975 kävin Uudessa-Seelannissa ja kotimaan kauden aloitin toukokuun lopulla Jyväskylässä, jossa keppi lensi huippulukemiin 90,22. Kyynärvaivat kuitenkin lisääntyivät, ja ahkera kilpaileminen loppui Parikkalan kansallisiin kesäkuun lopussa. Syksyllä Pauli vei minut Raumalle, missä Helmer Kvist poisti kyynärpäästäni toistakymmentä rustonpalasta. Tämä pelasti minulle olympiamitalin ja mahdollisti kohtalaisen kauden vielä 1977, parikkalalainen niputtaa loppu-uraansa.
Harjoitusolot Melkoniemellä olivat karut mutta toimivat
Huippuvuosiensa harjoittelun Siitonen kertoo rakentuneen Nevalalta oppimaansa, jossa rautaa liikutettiin nopeasti. Isojen määrien myötä, ja ristiaskellusta ja lantion ”alle kääntöjä” tehtiin myös punteilla. Siitonen huomasi oikean kehon puoliskonsa muokkautuneen vahvaksi ja ”ruoskan sivalluksia” mahdollistavaksi. Tunnetut kaaret eivät olisi olleet mahdollisia ilman kovaa perusfysiikkaa. Omassa tangossaan Hannu kertoo puntteja olleen 155 kilon verran, ja kaikki ne tulivat rinnalle. Maajoukkueen yhteisleirillä hän muistaa hypänneensä vauhditonta kolmen vuoroloikkaa jonkun sentin yli kymmenen ja puolen metrin. Vain pohjoisen pojat Markku Kukkoaho ja Pentti Kuukasjärvi ponnistivat kymmenisen senttiä pidemmälle.
– Harjoituskausilla treenasin kuutena päivänä viikossa, aina vain kerran päivässä. Juoksulenkeilläkin kävin viikoittain tai ainakin lähes viikoittain. Jaksoin omasta mielestäni juosta puolisen tuntia tai vaikka tunninkin aika hyvää vauhtia. Punttisalillani liikutin rautaa rivakasti, en juurikaan yli tuntia kerrallaan. Keihästä heitin ympäri vuoden, olosuhteissa, joita monella muulla ei varmasti ollut. Vuodesta 1973 lähtien kävin hierojalla säännöllisesti, eniten Imatralla, joskus myös Karhulassa Pauli Haapasalon ja Elmer Ukkolan penkissä.
Puntteja Siitonen nosteli Melkoniemen lakkautetussa, kylmillään olevassa koulurakennuksessa. Lämpöä siellä oli talviaikaan jokunen aste enemmän kuin ulkona. Tangon hän toi aina kotiin, muutoin siihen ei olisi paljain käsin voinut tarttua. Senkin Siitonen muistaa, että urheiluopistojen lämpimillä punttisaleilla hän ei jaksanut touhuta samalla intensiteetillä kuin kotisalilla.
– Keihästä heitin kotona, navetan vintiltä ulos, 20–30 heittoa kerrallaan. Siellä oli pitkä rekupolmatto, joten lajitreenit onnistuivat keihäspiikkareilla. Heinänajo-ovea korotettiin niin paljon, kuin tilaa oli, heitto piti silti ajaa ”lähelle viivaa”, että väline lensi ulos eikä jysähtänyt kattohirsiin, Siitonen muistelee heittoja, joita näkyy oheisella videolla.
– Heittoa ei myöskään uskaltanut ”päästää läpi”, ettei joutunut taiteilemaan lumiselle ja jyrkälle heinänajoluiskalle. Heitin keihäät kolmen kepin sarjoissa, ja hain ne piikkarit jalassa juosten pois. Alastuloalueelle piti traktorilla ajaa poikittaiset polut, muutoin välineiden etsimisestä hangessa olisi tullut työlästä. Maksimissaan pakkasasteita muistan olleen 30.
Siitosen vetäydyttyä kilpakentiltä hänestä ymmärrettävästi oltiin kiinnostuneita keihäänheiton asiantuntijana. 1980-luvun alkupuoliskolla hän ryhtyi Tero Saviniemen neuvonantajaksi, samaan tyyliin, kuin mitä Nevala oli häntä itseään neuvonut. Siitonen muistaa tamperelaissuojattinsa viimeisen päälle lahjakkuutena, jolla oli kova irtiotto. Valitettavasti heittokäden ongelmat typistivät Teron uran lyhyeksi.
Juttutuokion lopuksi Parikkalan kunnan liikunta- ja nuorisotoimessa työuransa tehnyt Hannu Siitonen haluaa lähettää terveisiä ja kannustusta nykyisille keihäänheiton tekijöille, urheilijoille ja valmentajille.
– Uskon jokaisen, joka on harjoitellut tosissaan, muistelevan jälkikäteen urheiluaikaansa hyvällä. Itse sain urheilulta valtavasti, yhtään siihen käytettyä päivää ei tarvitse katua. Urheileminen edesauttoi perheen perustamista, maailmaa näin yllin kyllin, sain myös elämänmittaisia ystäviä, esimerkiksi Pusan Leksan kanssa soittelemme vieläkin viikoittain. Toki lonkkaa ja polvea on minullekin vaihdettu, niin on tehty lukuisille muunkinlaisen elämän eläneille kansalaisille.
Teksti: Jarmo Mäkelä
FAKTAA HANNU SIITONEN
Syntynyt 18.3.1949
Pituus ja paino 183 cm ja 86 kg
Ensimmäisissä arvokilpailuissaan EM-Helsingissä 1971 ja Münchenin olympialaisissa 1972 Siitonen jäi niukasti palkintokorokkeen ulkopuolelle neljänneksi. EM-Roomassa 1974 hän ylsi Euroopan mestariksi ja Montrealin olympialaisissa 1976 hopealle.
Kalevan kisat Siitonen voitti viidesti peräkkäin, Kouvolassa, Oulussa, Joensuussa, Hyvinkäällä ja Jyväskylässä 1970–1974, Turussa 1976 hän oli hopealla Seppo Hovisen jälkeen.
Nuorten sarjojen SM-kilpailuissa Siitonen voitti M18-sarjan 1967 ja oli kolmas M20-sarjassa vuotta myöhemmin.
Maaotteluissa ja Euroopan cup -kilpailuissa Siitonen edusti Suomea 23 kertaa 1967–1976 nousten niissä voittajaksi 14 kertaa.
Kilpailukauteen 1970 asti Siitonen valmensi itse itseään. Syksystä 1970 olympiavoittaja Pauli Nevala toimi hänen neuvonantajanaan.
Vuoteen 1970 Siitonen edusti Parikkalan Urheilijoita, vuodet 1971–1974 Saaren Urheilijoita, sekä vuodesta 1975 taas Parikkalan Urheilijoita.
Hannu Siitosen tuloskehitys (800 g):
Vuosi Ikä Tulos
1965 16 68,40
1966 17 59,84
1967 18 68,26
1968 19 73,50
1969 20 79,58
1970 21 84,40
1971 22 88,42
1972 23 88,58
1973 24 93,90
1974 25 89,58
1975 26 90,22
1976 27 88,82
1977 28 89,48
Hannu Siitonen nousi kansakunnan tietoisuuteen luontokuvaajana
Luonto, erityisesti metsä, on ollut Hannu Siitoselle aina tärkeä asia. Hän on kirjannut moninaisia luontohavaintoja ruutuvihkoonsa jo alakouluikäisenä. Hannun isä Lauri Siitonen oli aktiivinen luonnon tarkkailija ja kuvasikin sitä, isä tartutti harrastusta poikaansa ostamalla tälle kameran 12-vuotislahjaksi.
– Eihän sillä kunnon luontokuvia tietenkään saanut, mutta mukava sen kanssa oli kotimetsissä samoilla, Siitonen muistelee.
Luontoharrastus sai syvyyttä jo aktiiviaikana, kun kilpailureissulta Japaniin 1973 keihäsmies osti Tokiosta viimeisen päälle järjestelmäkameran ja luonnon kuvaaminen alkoi jo urheilu-uran aikana. Ensimmäisen näyttelynsä Euroopan mestari järjesti silloisessa urheilumuseossa olympiastadionilla 1998.
Leipätyöstä eläköitymisen jälkeen Hannun lempiharrastus vain tiivistyi. 2003 hän oli tehnyt Heikki Willamon kanssa luontokirjan, Kuukkeli, sielunlintu, joka palkittiin vuoden luontokirjana Suomessa. Siitä helsinkiläinen tuotantoyhtiö sai vihiä Parikkalan miehen aikaansaannoksista ja johdatteli ideaa liikkuvan kuvan luonnon kuvaamisesta. Hannu teki yhteistyötä simpeleläisen luontokuvaaja Mikko Pölläsen kanssa ja herrat saivat käyttöönsä ammattitason tallenteisiin yltävät elokuvakamerat.
Ensimmäinen luontodokumentti Kuukkeli metsän emäntä valmistui 2003, ja se palkittiin vuoden luontodokumenttina Suomessa. Sittemmin ilmestyi luontodokumentti Kaakkuri – huuto lammesta. Loppu on historiaa tälläkin saralla, kun 2012 valmistunut Metsän tarina löi lähes 90 000 katsojallaan elokuvateattereissa ällikällä tuotantoyhtiön ja tuottaja Marko Röhrin.
Neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Järven tarina enemmän kuin tuplasi Metsän tarinan katsojaluvut, ja siitä tuli kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva Suomessa. 2021 ilmestyi Tunturin tarina, jonka kuvauksissa Siitonen kertoo olleensa mukana aiempia tuotantoja vähemmän.
– Luonnon kuvaamisessa onnistuminen edellyttää syvällistä luonnon tuntemusta sekä intohimoa asiaa kohtaan. Uskallan todeta ylpeänä, että minun ja Pölläsen Mikon otoksissa ei ole ikinä houkuteltu eläimiä haaskojen avulla eikä niitä ole tallennettu piilokojuista käsin. Olemme sataprosenttisia luomukuvaajia. Dokumenttielokuviemme kuvamateriaalia on kerätty kuluvan vuosituhannen alusta saakka. Asiaan kuluneita työtunteja en ole laskenut, mutta taatusti niitä on moninkertaisesti verrattuna siihen, mitä urheiluun aikaa tuli käytetyksi, keihäsmies kuvaa ”kolmannen uransa” luonnetta.
”Nykyinen metsäpolitiikka edesauttaa luontokatoa”
Siitonen ei pelkää kannanottojaan metsäpolitiikkaan tai villieläinten kannansäätelyihin, niin herkkiä kuin ne keskustelunaiheina ovatkin. Mies perustaa näkemyksensä vain kymmenien vuosien moninaiseen asiaan perehtymiseen vailla pienimpiäkään poliittisia sidonnaisuuksia. Nykyisten metsähakkuiden hän sanoo selvästi hävittävän eliölajeja eli köyhdyttävän luonnon monimuotoisuutta. Luonto osaa itse hoitaa itseään, ihmisen ei Siitosen mukaan pitäisi määräänsä enempää vaikuttaa luontoon, sen eläimiin ja ilmiöihin.
– Alkuperäiskansojen luontoajattelusta pitäisi ottaa oppia nykyistä enemmän. Esimerkkinä intiaanien elämisentapa on läpi vuosisatojen perustunut siihen, että niin kauan kuin luonto voi hyvin, myös ihminen voi hyvin. Tämä toteutuu, kun luonnosta otetaan vain se minimi, minkä ihminen elääkseen tarvitsee. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun luontokato saavuttaa kimalaiset, hyönteiset ja muut pölyttäjät, on ruoantuotanto suurissa vaikeuksissa.
– Villieläinten kannansäätely ei tahdo ihmisen toimenpitein onnistua. Otan esimerkin nyt kuumana käyvästä susikeskustelusta. Susi on perhe- ja laumaeläin, joka menettää kontrollinsa ja alkaa vaellella yksilöinä, jos lauman johtaja, alfauros eliminoidaan. Toisena esimerkkinä ahma oli sata vuotta sitten koko Suomen eläin. Metsästämällä se ajettiin lähes sukupuuttoon Lappiin. Viimeisten vuosikymmenten aikana ahmakannat ovat elpyneet ja laji on alkanut tulla taas etelämmäksi. Se on tehokas laji säätelemään monenlaista luontotuhoa aiheuttavia supikoirakantoja. Luonto on tarkka ja se pystyy myös korjaamaan tilaansa, jos sille annetaan lakisääteiset mahdollisuudet, Siitonen perustelee omia luontokäsityksiään.
Siitonen kertoo liikkuvansa edelleen luonnossa paljon. Kysymykseen ammattimaisen luontoharrastamisen mahdollisesta jatkosta hän raottaa asiaa vähän toteamalla, että jonkinlaisia suunnitelmia Parikkalan miehen luontosuhteen dokumentoimisesta on olemassa.
Teksti: Jarmo Mäkelä
Huippu-Urheilu-Uutiset
Huippu-Urheilu-Uutiset on Suomen Urheiluliiton valmennusjulkaisu jossa on tarjolla tietoa kotimaisten ja ulkomaisten urheilijoiden harjoittelusta, valmentajien ja urheilijoiden henkilökuvia sekä asiantuntijoiden artikkeleita valmennuksesta, urheilulääketieteestä, ravinnosta, palautumisesta ja monista muista asioista.
Vuoden tilaushinta (4 numeroa) on 45 euroa.
Tilaukset: huu-lehti@jaicom.com tai 03 42465382
Lisätietoja: Tapio Nevalainen 040 775 2528 (tapio.nevalainen@sul.fi)
