Toimittajat Juha Kanerva ja Teijo Piilonen piirtävät kiehtovan kuvan Ruotsi-otteluiden satavuotisesta historiasta teoksessa Suomi-Ruotsi maaottelu – 100 vuoden tähtihetket (Readme.fi), toteaa oheisen arvion kirjoittanut Jarmo Mäkelä.
Orastavaa urheilijavaihtoa oli käyty Ruotsin kanssa jo edellisen vuosisadan taitteessa, kiitos paljon Helsingin IFK:n Ruotsin suhteiden. Yleisurheilun kansainvälistyminen jatkoi ensiaskeleitaan myös sortovuosien aikana, joskin suunniksi vaihtuivat ymmärrettävästi Pietari ja Tallinna. Vauras Ruotsi käynnisti yleisurheilumaaotteluiden historiansa 1913 Belgiaa ja 1914 Unkaria vastaan. Ruotsin ja Suomen kesken pohjaa tulevalle rakennettiin 1914, kun joukko suomalaisurheilijoita kilpaili Tukholmassa paluumatkallaan Malmön Itämeren maiden kisoista.
Naapurusten urheilusuhteita hidastivat Suomen itsenäistyttyä kielipolitiikka sekä Ahvenanmaan hallintaan liittynyt kiistely. Lisäksi nuoren valtion lajin tuolloinen kattojärjestö, Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) yleisurheilujaosto oli köyhä.
Suomen maaotteluhistoria käynnistyi syksyllä 1922 Ranskan kanssa. Ranska oli tukenut Suomea Kansainliiton käsitellessä Ahvenanmaa-kysymystä. Suurvallan motiivina oli suurpolitiikka, Saksan vaikutusvallan ehkäiseminen Itämeren pohjoispuolella. Lisäksi Suomen nopeasti rakentunut maine yleisurheilun suurvaltana ja Pariisin lähestyvät olympialaiset lienevät vaikuttaneet asiaan.
1925 komea startti Paavo Nurmen tähdittämänä, 1931 Kekkonen “räjäytti pommin”
1920-luvun alkuvuosina suomalaishuiput, kärkenä Paavo Nurmi, olivat kilpailleet Ruotsissa, mutta ruotsalaiset eivät niinkään Suomessa. Yleisurheilun suomalaishuumalle oli rakennettu pohjaa jo Venäjän vallan ajoista, ja viimeistään Pariisin olympialaiset 1924 sytyttivät sen täyteen roihuun.
Kansan valtaisaa kiinnostusta maaotteluita kohtaan alettiin ymmärtää, eikä vähiten mahdollisuutena hankkia varoja. Suomen ja Ruotsin yleisurheilumaaottelulle oli tilausta ja lähtölaukaus maaottelun komealle historialle nähtiin Paavo Nurmen tähdittämänä Helsingissä 5.-6.9.1925.
Miesten maaotteluita on tähän mennessä käyty 84 kertaa. Aluksi sovittiin, että maaottelu on joka toinen vuosi. Tällä tahdilla edettiin vuoteen 1931. Tuolloin Suomen Urheiluliitto järjestäytyi itsenäiseksi lajin hallinnoijaksi. Liiton puheenjohtaja, tuolloinen Maalaiskuntien liiton lakimies Urho Kekkonen ”räjäytti pommin” maaottelun päätteeksi ilmoittamalla, että maaotteluita ei kannata jatkaa. Päätöstään Kekkonen perusteli liian kiihkeäksi muodostuneella maaotteluilmapiirillä sekä ruotsalaisen lehdistön vihamielisellä asenteella suomalaisia kohtaan.
Monissa yhteyksissä yhdeksi syyksi Kekkosen päätökseen on lisäksi kirjattu hänen huonot henkilösuhteensa Ruotsin urheilujohtoon sekä ruotsalaisten aktiivisuus Paavo Nurmen ammattilaiseksi julistamisessa. Se eväsi Nurmelta mahdollisuuden huipentaa uransa Los Angelesin olympiamaratonilla 1932.
Kahdeksan vuoden maaottelutaukoon johtanut päätös oli kova. Suomelle voitokas ottelu kiinnosti yleisöä valtavasti, ja Yleisradion toimittajalegenda Martti Jukola välitti tunnelmaa valtakunnan kaikkiin kolkkiin. Lisäksi yli 19 000 katsojaa paikan päällä takasi järjestäjille tuhdin rahapotin, kuten aiempinakin vuosina oli tapahtunut. Päävalmentaja Hugo Lahtinen antoi Stockholms-Tidningenille lausunnon, jonka mukaan “ainoastaan Amerikalla olisi mahdollisuuksia voittaa vuoden 1931 Suomi”.
Sotavuosien jälkeen jatkettiin miesten kesken, naisille omaa maaottelukosketusta vuodesta 1951
Vuonna 1939 kokoonnuttiin miesten “sovinto-otteluun” Tukholmaan. Yleisurheiluinnostus oli valtava. Kansallissankariurheilijoita piisasi ja omat, 1940 toteutumatta jääneet olympialaiset uudella olympiastadionille kiihdyttivät markkinaa. Samaan aikaan käytiin heinäkuun lopussa Helsingissä B-maaottelu, jolla silläkin paikattiin merkittävästi Urheiluliiton taloutta.
Tämän jälkeen maaottelun piti olla Helsingissä olympialaisten jälkeen 1941, mutta toisin kävi. Maailmansodan suurpoliittisissa ristipaineissa kesällä 1940 Olympiastadionille haluttiin Saksa. Myös Ruotsille sopi maaottelun aikaistaminen vuodella, ja näinkin muodoin ystävällisten suhteiden osoittaminen natsi-Saksalle.
Sotavuosina 1941-1944 ei oteltu ja maaottelukosketukseen palattiin Tukholmassa 1945, jossa keihäsmies Tapio Rautavaaran mukaan sotavuosien heikentämät suomalaiset “hävisivät maaottelun jo laivan notkuvissa ruokapöydissä, kun ylensyöneet suomalaisurheilijat kärsivät ähkystä vielä kisapäivinä”. Jokavuotiseen maaottelemiseen päästiin lopullisesti vasta 1953. Vuosina 1949 ja 1952 maaottelu jäi väliin, jolloin Tukholman 700-vuotisjuhlaottelulla ei haluttu viedä huomiota Helsingin olympiakisoilta.
Suomalaisnaiset pääsivät jokavuotiseen Ruotsi-ottelukosketukseen Göteborgissa 1951. Maaottelun kolmantena maana kilpaili tuolloin Tanska. Naiset kävivät omia maaotteluita vuoteen 1963 saakka. Ne kilpailtiin maakuntakaupungeissa Pohjanlahden molemmin puolin. Suomessa maaottelut olivat Jyväskylässä, Valkeakoskella, Lahdessa, Vammalassa, Kouvolassa ja Pietarsaaressa.
Vuodesta 1964 maaottelu on kilpailtu omina joukkueina yhteisissä maaottelutapahtumissa. Pisteet on kuitenkin laskettu erikseen, vaikka niidenkin yhdistämistä on ajan saatossa ehdotettu. Kolmimiehisiin kamppailuihin per laji siirryttiin Ruotsin aloitteesta vuodesta 1951. Siihen saakka kussakin lajissa kilpaili kaksi maajoukkuemiestä. Naiset jatkoivat kaksi urheilijaa per laji -kamppailuja vuoteen 1983.
Miesten ja naisten maaotteluissa on jaettu sama määrä pisteitä siitä lähtien, kun naisten lajiohjelmaan tulivat 1996 seiväs ja moukari. Viime vuosina molemmissa maaotteluissa on ollut mukana myös kilpakävely ja kolmiottelu.
Esittelyssä maaottelun suomalaissankarit, ajan kuvaa, teema-aiheita – vankka tilasto-osa
Suomi-Ruotsi maaottelu – 100 vuoden tähtihetket -teoksen rakenne koukuttaa lukijan mukaansa. Jokainen maaottelu tähtihetkineen on aukeaman tai kahden kiehtova tarina. Tähtihetkiä on paljon muitakin, kuin ne voittajien tuomat. Maaotteluita peilataan lisäksi kulloisenkin ajan yhteiskunnallisiin havaintoihin kansainvälistä suurpolitiikkaa myöten. Esillä on myös miten media kummassakin maassa otteluista kertoi.
Suomella ja Ruotsilla on erityinen historiansa, jonka sävyttämät jännitteet ovat olleet läsnä maaotteluissakin. Muutoin komeaan satavuotiseen tarinaan ei olisi päästykään. Muualla maailmassa maaotteluiden kantovoima lopahti jo kohta puoli vuosisataa sitten.
Kirjassa esitellään myös maaotteluiden Suomen joukkueiden konkareita ja sankareita. Esillä ovat myös kulloisenkin ajan kuvaa heijastelevat teema-aiheet. Esimerkkeinä pisterohmujen Matti Yrjölän, Päivi Tikkasen tai Merja Korpelan muistelut, Arto Bryggaren ja Tommi Evilän kuvaukset Ruotsi-otteluiden merkityksestä heille itselleen tai Pekka Päivärinnan taktiset myrskynsilmään joutumiset. Ne kaikki ovat kiintoisaa luettavaa.
Teema-aiheet kuten Maaottelu radiossa ja tv:ssä, Naisilla kova työ asenteiden murtamisessa, Musta huumori kukki spesiaalineuvostossa, Maaotteluturistit humaltuivat onnesta tai Petturi! Huudettiin Raimo Pihlille katsomosta, pitävät sisällään paljon mielenkiintoista, aiemmin dokumentoimatonta maaotteluhistoriaa.
Teoksen tilasto-osa on lajifriikin kultakaivos. Maaotteluiden ennätykset lajeittain, lajipisteet ja voittajat tuloksineen, kuten myös eniten maaotteluita käyneet sekä eniten niissä pisteitä ja voittoja tuoneet urheilijat saavat piiruntarkat kirjauksensa sadan vuoden aikaikkunaan.
Maaotteluiden alkuhistoriassa kumpikin maa kuului yleisurheilun suuriin. Sotavuosiin mennessä käydyissä otteluissa valettiin tukeva pohja jatkolle, kun kumpikin pääsi voittamaan niin kotona kuin vieraissa. Tappioitakin koettiin koko lailla tasatahtiin. Ruotsi välttyi toiselta maailmansodalta, mikä näkyi sotavuosien jälkeisissä maaotteluissa.
Suomi toipui sotavuosista – suurimmat urheilusankarit syntyivät paljolti Ruotsi-otteluissa
Suomen yllettyä vihdoin voittoon kotona olympiastadionilla 1951 aisti Svenska Dagbladet suomalaistuntoja väkevästi aloittamalla uutisointinsa näin: “Koskaan ei ole Helsingin olympiastadion nähnyt mitään vastaavaa, kun 40 000 katsojaa lauloi Maamme-laulua niin että se kaikui yli Suomenlahden ja kaukana Karjalan metsissä”.
Suomen yhteiskunta nousi nopeasti sodan rasituksistaan ja sama tapahtui urheilussa. Suomi aloitti 11 vuoden voittoputkensa 1954. Ruotsi-otteluiden kovimmat menestyjät ylittivät kansan suosiossa arvokilpailuissakin pärjänneet. Voitto Hellsten nousi maaotteluiden sankariteoillaan ykköseksi. Ruotsin tappajaksi nimetty varsinaissuomalainen sinetöi pikamatkojen voittonsa usein ratakierroksen viestin viime metrien taisteluvoittoihin. Heti Hellstenin parhaiden vuosien jälkeen kulttimaineeseen nousivat lisäksi ainakin maileri-Olavit, Vuorisalo, Salsola ja Salonen, sekä hyppääjät Eeles Landström ja Jorma Valtonen.
Yleisurheilun valta-asema Suomessa nousi ajattomasti esiin ruotsalaismedian tappiota selittelevissä kommenteissa 1954. Aftonbladet muistutti, että suomalaisilla on mahdollisuus harjoitella pituushyppyä jopa talvella ja kirjasi, kuinka “Suomi on juuri nyt niin paljon parempi Ruotsia kuin ovat heidän urheilupaikkansa”. Lahden takana Suomea kadehdittiin: “heillä ei ole samaa murhaavaa kilpailua jalkapallon tai moottoriurheilun kanssa”, “Huvielämä ei ole niin vilkasta kuin Ruotsissa, eikä rahaa niin paljon”, jatkoi Svenska Dagbladet.
1951 käynnistyneet naisten Ruotsi-ottelut saivat valtakuntien medioissa vain pienen huomion. Ruotsissa naisten lajikulttuuri oli selvästi Suomea pidemmällä, joten Ruotsi hallitsi niitä selvästi. Ensimmäinen niukka, neljän pisteen voitto kirjattiin Suomelle 1963 Pietarsaaressa, vuotta ennen naisten mukaantuloa miesten kanssa samaan ottelutapahtumaan.
1970-luku ja miehissä 1980-luvun alku Suomen dominointia, suomalaiset enemmistönä Tukholman katsomossa
Miesten maaotteluissa 1960-luvun jälkipuolisko eteni ruotsalaiskomennossa. Piste-erot eivät olleet suuria, joskin ottelut olympiavuotta 1968 lukuun ottamatta päättyivät Ruotsin voittoon. Vuosikymmenen lähestyessä loppuaan SUL:n puheenjohtaja Jukka Uunilan ja toiminnanjohtaja Jorma Variksen vauhdittama liiton kehittämisohjelma alkoi näkyä vahvasti maaotteluiden tulostauluilla. Lisäksi omilla EM-kilpailuilla 1971 oli maajoukkueen iskukykyyn oma vaikutuksensa.
Naisten otteluissa 1960-luvun ruotsalaiskomento oli vieläkin selvempi. Käännös tapahtui kuitenkin nopeasti mainitun kehittämisohjelman myötä, ja naiset ottivat kauan kaivatun voittonsa 15 pisteellä Helsingissä 1972.
Vuodesta 1970 käynnistynyt 15 vuoden voittoputki ja Suomen ylivoima latisti maaotteluinstituutiota kohti putken päättymistä 1984. Pauli Nevalan jättiheitto (92,64) Helsingissä 1970, Göteborgin suomalaissiirtolaisten painottama ennätysyleisö (48 000) ilman Juha Väätäistä ja Bengt Nåjdea 1971 ja Pekka Vasalan kasin Euroopan ennätys (1.44,5) Helsingissä juuri ennen Münchenin olympiamatkaa ovat unohtumattomia muistoja aikakaudesta, joka vielä kerran avasi suomalaisen yleisurheilun kuningastietä maailmankin mitassa. Huippu-urheilijoita oli niin juoksuradalla kuin kenttälajeissa eikä lajin valta-asemalle ollut haastajia.
Myös naiset jatkoivat 1972 aloittamaansa voittoputkea katkoitta koko vuosikymmenen. Sittemmin ottelut olivat hyvin tasaisia, kuitenkin Ruotsin voittamia vuoteen 1986 kuudesti.
1970-luvun maaottelut olivat suomalaisten penkkiurheilijoiden vuotuinen karnevaali. Sadat tuhannet suomalaiset muuttivat 1960-luvulla Ruotsiin töihin, seuraavalla vuosikymmenellä he täyttivät yhdessä Suomesta tulleiden matkaajien kanssa katsomot myös Göteborgin jälkeen Tukholmassa. Ihmisten tunnelma uudessa kotimaassa ei aina ollut katossa, mutta Suomen maaotteluvoittojen yhteydessä se oli sitä. Tukholman vanhalle stadionille Suomeen myönnetty 11 000 lipun kiintiö meni kuin kuumille kiville. Täydet laivat ja laivaeväät johtivat joskus ylilyönteihin, kuten karnevaaliturismissa tapahtuu.
1980-luvun lopulta vuosituhannen taitteeseen miesten puntit tasoittuivat, Suomella naisten ylivoima
Vuodesta 1986 vuosituhannen loppuun miesten ottelut päättyivät Ruotsin voittoon kymmenen kertaa. Suomen miehet voittivat ottelunsa kuudesti. Ottelut olivat kohtalaisen tasaisia, joka lienee omalta osaltaan hidastanut yleisön vähenevää mielenkiintoa. Poikkeuksena tähän oli olympiavuoden 1988 maaottelu Helsingissä, missä isäntien voitto venähti 49 pisteeseen.
Suomen naisten yleisurheilu oli päässyt jaloilleen kaikissa lajiryhmissä, mikä näkyi tulostaululla maaottelun kannalta valitettavankin selvästi. Suomen voittoputki pysyi rikkumattomana 1987-2000. Voitot olivat myös selviä, Tukholmassa 1997 voittomarginaali oli peräti 58 pistettä.
Läpi Ruotsi-otteluiden historian miesten otteluissa, etenkin maili- ja jonkin verran pidemmilläkin matkoilla, oli totuttu näkemään kahinointia tai muutoin epäurheilijamaista käyttäytymistä. Jostakin syystä 1980- ja 1990-lukujen taitteen vuosina usein hidasvauhtiset kasit ja tonnivitoset olivat erityisen “rumia”. Nämäkin tapahtumat Kanerva ja Piilonen kuvaavat värikkään yksityiskohtaisesti, ääriesimerkkinä Helsingin tonnivitonen 1992, jolloin juryn italialainen puheenjohtaja Luciano Barra ratkaisi asian hylkäämällä kaikkien juoksijoiden suoritukset. Naisten otteluissa vastaavia ongelmatilanteita ei ole nähty.
2001-2010 miesten viisari kääntyi Suomelle, naisten joukkue romahti, Ruotsin “kultainen sukupolvi” vei ottelun taas Göteborgiin
Uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä Suomen miehet vahvistivat asemaansa seitsemällä voitollaan Ruotsin kolmea voittovuoroa vastaan 2001, 2004 ja 2009, jolloin kilpailtiin joka kerta Göteborgissa.
Naisten 1990-luvun raudanlujan maajoukkueen urheilijat lopettivat paljolti uriaan milleniumiin tultaessa. 2001-2010 Ruotsin naiset voittivat joka vuosi voittomarginaalin ulottuessa seitsemästi 23:sta 51:een pisteeseen.
2000-luvulle tultaessa Ruotsin yleisurheiluun oli varttunut “kultainen sukupolvi”, jonka airuet Stefan Holm, Christian Olsson ja Carolina Klüft kärkinä jopa kolminkertaistivat Göteborgiin siirrettyjen otteluiden yleisömäärät 1990-luvun Tukholman otteluihin niitä verraten.
Göteborgin vetovoima lakastui ruotsalaistähtien ohitettuaan parhaat vuotensa. Carro Klüftin viettäessä Ruotsi-otteluiden jäähyväisiään Göteborgissa 2012 ylitti kahden päivän yhteenlaskettu yleisömäärä hädin tuskin 16 tuhatta. Paluu Tukholmaan tapahtui seuraavana vuonna, jolloin Svenska Dagbladet liputti pääkaupungin puolesta haikaillen suomalaisia yleisurheilufaneja katsomoon ja sopivasti teräviä kyynärpäitä radalle.
Suomessa järjestettyjen Ruotsi-otteluiden yleisömäärät ovat läpi historian olleet selvästi suuremmat. 1970- ja 1980-lukujen taitteen jälkeen täydet katsomot, parhaimmillaan yhteensä yli 80 000 katsojaa, ovat toki Helsingissäkin olleet muisto vain. Yhteistyökumppaneita suosinut perjantai-lauantai -formaatti on osoittautunut etenkin perjantain yleisömyynnin osalta vaikeaksi. 2006 saatiin toistaiseksi viimeinen häivähdys ”täydestä tuvasta”, kun tuore estejuoksun Euroopan mestari Jukka Keskisalo esiintyi radalla myös lauantaina. Yleisö saikin omansa, kun joensuulainen ratkaisi tonnivitosen voitollaan myös maaotteluvoiton.
2008 nähtiin Helsingissä episodi, joka aiheutti “parranpärinää” kummassakin joukkueessa. Pekingin olympialaisten satasen vapaauinnissa palkintokorokkeelta niukasti pudonnut Hanna-Mari Seppälä oli valmis kilpailun ulkopuolisena juoksemaan satasen Ruotsi-ottelussa. Kummassakin joukkueessa oli vastustusta hankkeelle. Oli pelkoa siitä, että juoksijana kokematon uimari saattaa sotkea kilpailua, vaikka vilppilähdöillään. Kaikki meni hyvin, Seppälälle kirjattiin oma ennätys 14,42.
2011-2024 Ruotsi selvästi parempi, viime syksynä Suomen molemmille joukkueille riemulliset voitot
Ruotsi-otteluiden tuorein historia, 2011-2024, on miesten osalta kääntynyt ja naisten osalta jatkunut Ruotsille. Viimeksi käydystä 14 maaottelusta sekä Ruotsin miehet että naiset ovat voittaneet 11. Juhlavuoden kamppailulle saatiin hyvää buustia, kun Suomen joukkueet saalistivat vuosi sitten Helsingissä kolmen ja viiden pisteen voitot.
Olympiastadionin remontin ajan vuosina 2016, 2018 ja 2020 oteltiin Tampereella. Kahdella ensimmäisellä kerralla Ratinan lauantait myytiin loppuun (16 000). Koronakesän 2020 erityisjärjestelyt mahdollistivat vain 3000 katsojaa kummallekin päivälle. Kun 2022 tehtiin paluu olympiastadionille, lähti maakuntien väki liikkeelle ja kahden päivän yleisömäärä nousi ilahduttavasti 44 000:een.
Maaottelun satavuotinen tarina on moninaisista aaltoliikkeistään huolimatta säilyttänyt elinvoimansa hämmästyttävästi. Vuosikymmenten saatossa maaottelutulokset ovat menettäneet merkitystään tapahtuman viihdearvojen hyväksi. Pääsääntöisesti kausien viimeisenä kilpailuna se on urheilijoille mainio foorumi juhlistaa kauden päättymistä. Kummallekin liitolle se on edelleen merkittävä varainhankintakeino. Suomi voi yhä nojata lipputuloihin, kun Ruotsi tekee tilinsä ensisijaisesti yhteistyökumppanuuksilla.
Sadan vuoden tilastot miehissä Suomelle, naisissa Ruotsille, keihäs Suomen leipälaji miehissä
Satavuotisen maaottelun juoksuradan ja kenttälajien urheilijoiden nimet ja numerot löytyvät piirun tarkasti teoksen tilasto-osasta. Siitä joitakin maistiaisia: miesten 87 käydystä maaottelusta Suomi on voittanut 47, kun Ruotsi on ollut parempi 37 kertaa. Naisten Ruotsi-otteluita on takana 74, niissä voitot menevät sinikeltaisille 47-27.
Suurimman voiton Suomen miehet kahmaisivat Helsingistä 1978 peräti 72 pisteellä (240-168). Suhteessa vieläkin rumempi oli Suomen tappio, 64 pistettä (76-138) Helsingissä 1948, kun kilpailtiin vielä kaksimiehisin joukkuein per laji.
Suurimman rökäletappion Suomen naiset antoivat kilpasiskoilleen Tukholmassa 1997, missä 58 pisteen voitto kirjautuu loppupisteisiin 165-223. Samalla mittaluokalla tuli Suomen naisille takkiin Tukholmassa 2017, loppupisteet 232,5-177,5 tiesivät 55 pisteen tappiota.
Maaotteluiden lajiennätyksissä Ruotsi on niskan päällä, ruotsalaismiehillä niitä on 13 Suomen yhdeksää vastaan. Naisissa tilanne on lähes sama, ruotsalaisten hyväksi 13-8. Naisten 100 metrillä ennätys menee jakoon Mona-Lisa Pursiainen ja Linda Haglund ovat 1970-luvulla juosseet 11,31.
Lajipisteiden tarkastelussa ei tulle yllätyksenä, että miesten ottelussa keihäs on ollut Suomen ykköslaji. Voitot ja lajipisteet kirjautuvat Suomelle 68-16 sekä 1095-630. Ruotsin miesten “leipälaji” on ollut sileä ratakierros. Ruotsin voitot ja lajipisteet ovat 59-25 sekä 991-732. Miesten tasaväkisin laji on ollut 5000 metriä, jossa voitot ovat Ruotsille 43-41, ja lajipisteet Suomelle 849,5-847,5.
Myös naisten menestyslajeista Suomelle ykkönen on keihäs, joka on ollut maaotteluiden lajiohjelmissa 69 kertaa. Lajin voitot ja pisteet ovat tukevasti 55-14 sekä 773-415 sinivalkoisille. Naisten yhteensä 70 korkeuskilpailussa voitot ruotsalaisnaisille ovat 51-19, ja lajipisteet sen mukaisesti 690,5-519,5. Kuulassa ja seipäässä naiset ovat kilpailleet 69 ja 30 kertaa hyvin tasaväkisesti. Kuulassa kyseiset tunnusluvut ovat voittojen osalta 38-31 Suomelle ja lajipisteet 597-591 Ruotsille. Seipäässä voitot ovat tasan 15-15, ja pisteet Ruotsille 305-300.
Hellsten, Karjalainen ja Tikkanen suomalaissankareita, Skoglund, Wissman ja Asplund Ruotsin tähtiä
Eniten miesten Ruotsi-otteluita on kerännyt kuulantyöntäjä Matti Yrjölä. Niitä kertyi vuosina 1958-1979 yhteensä 19. Ruotsalaisista tilaston kärjessä ovat seiväs- ja moukarimies Kjell Isaksson sekä Birger Asplund, kumpikin 18 ”Finnkampenillaan”. Harri Huhtalalla Ruotsi-otteluita on 17, Johan Wissmanilla ja Vesa Rantasella 16.
Naisten Ruotsi-ottelun konkareita ovat naisheittäjät. Keihäänheittäjä Elisabet Wahlanderilla (aiemmin Nagy) otteluita on 22, kiekonheittäjä Anna Söderbergillä niitä on 20. Merja Korpelalle Ruotsi-otteluita kertyi 19, kuten Yrjölälle. Kiekonheittäjä Annika Larssonille edustuksia kertyi 17. Suomalaisista Päivi Tikkasella on 16 maaottelua ja Sini Pöyryllä 15.
Pikajuoksijat ovat olleet maaottelupisteiden kerääjinä etulyöntiasemassa osallistuttuaan useampaan lajiin, viestinjuoksut mukaan lukien. Tämän tilaston miesten kärkikolmikko on Johan Wissman, Voitto Hellsten ja Ossi Karttunen. Naisten kärjessä on Päivi Tikkanen 158 pisteellään, muut palkintosijat menevät Carolina Klüftille ja Anna Söderbergille.
Yksilölajien Ruotsi-otteluvoittoja on miehissä eniten Johan Wissmanilla (15). Vain yhteen lajiin osallistuneilla moukarimiehillä Olli-Pekka Karjalaisella ja Birger Asplundilla on kummallakin 13 voittoa. Naisista pika-aitajuoksija Ann-Louise Skoglundilla voittoja yksilölajeista 17, joka on sama määrä kuin Anna Söderbergillä. Lähes samaan, 16:een, ylsi Päivi Tikkanen.
Allekirjoittaneen teos imaisi mukaansa. Lukukokemus kuittaantui kolmella normaalia pidemmällä lukukerralla. Teosta SUOMI-RUOTSI MAAOTTELU – 100 vuoden tähtihetkiä on helppo suositella kenelle tahansa yleisurheilusta kiinnostuneelle. Ytimekästä ja kronologisesti etenevää tarinankerrontaa täydentävät aikaansa kuvastavat yhteiskunnalliset, jopa suurpoliittiset havainnot, sekä maaottelun mediareaktiot Pohjanlahden molemmin puolin.
Teksti: Jarmo Mäkelä
