Kari Sinkkonen viettää tänään (10.1.) 90-vuotispäiväänsä. Suomen Urheiluliitto onnittelee pitkäaikaista työntekijäänsä, ja yhtä yleisurheilun ”1970-luvun ihmeen” pääarkkitehtia.

Sinkkonen syntyi tammikuun kymmenentenä 1936 Johanneksen pitäjässä Karjalan kannaksella, lähellä Viipuria. Talvi- ja jatkosodan melskeissä Karin perhe muutti yli 400 000 evakon tavoin Suomeen, aluksi Kiskon pitäjään, ja 1946 Poriin, missä tuleva valmentaja käynnisti opintiensä.

Tuolta ajalta Sinkkosen muistikuvat ovat jo tarkkoja. Mahtoiko eräs hänen koulumuistoistaan ennakoida tulevaa työuraa, kun Karin siirryttyä yläluokille opettaja Erkki Simojoki pyysi oppilastaan pitämään alaluokkalaisten liikuntatunteja, koska viimeisillään raskaana ollut rouva Simojoki ei niistä enää suoriutunut.

– Olin pienestä pitäen kiinnostunut kilpaurheilusta. Ensimmäinen seurani oli Lattomeren Nuorisoseuran Urheilijat, jonka talolla päästiin harjoittelemaan talviaikoina. Sulan maan ajan huippuhetkiä olivat seuraottelut Nakkilan Virettä vastaan, joissa tutuksi tuli esimerkiksi Eila Helin, sittemmin Mikola, Sinkkonen muistelee kansakouluvuosiaan ja kasvamista urheiluun.

Helsingin olympiavuonna 1952 innokas urheilija siirtyi kaupungin tuon ajan valtaseuraan, Rosenlewin Urheilijat -38:aan, missä P17-sarjan 300 metrin piirinmestari pääsi tutustumaan Uudeltamaalta seuraan ja kaupunkiin siirtyneeseen huippu-urheilija Rolf Haikkolaan. Urheileminen oli Karille ykkösjuttu, kuten lukuisille muille sodasta toipuvan Suomen porilaispojille.

Yleisurheilun ohella myös joukkuelajit, kuten koripallo, jääpallo ja jääkiekko veivät Sinkkosta sarjapeleihin saakka. Sieltä juontaa ystävyys muun muassa Porin jääkiekon isän, Lasse Heikkilän kanssa. Monipuolisen urheilemisen vuosikierrossa kasvuvuosiaan elävä nuorukainen kokeili myös painia ja nyrkkeilyä.

– Elettiin niukkoja aikoja. Oma tavoitteenikin oli edetä ammattikoulun kautta ripeästi tienestiin, Sinkkonen muistelee.

Urheilu täytti kuitenkin ison osan arjesta.

– Porin lentokenttä oli ollut sotakenttä, jonka metsäisillä rullausteillä ja lentokoneiden parkkipaikoilla oli hyvä urheilla ja pelata pesistä. Nuorisopappi Aution perustamien pesiksen kaupunginosajoukkueiden matsit Reposaaren leireillä ja sieltä mukaanpääsy ”maaotteluihin” Rauman poikia vastaan ovat sykähdyttävimpiä muistoja, Sinkkonen sanoo nuoruusvuosistaan Porin.

Muutto Turkuun toi innostuneelle nuorukaiselle moninaisia ohjaus- ja valmennustehtäviä

Sinkkoset muuttivat Turkuun 1954 ja Sinkkonen jatkoi juoksemista Turun Urheiluliitossa. Elettiin aikaa, jolloin valmennustieto oli lähinnä kentillä ja pukukopeissa vanhemmilta urheilijoilta nuoremmille siirtynyttä perimätietoa. Ylimalkaiset ohjeet, tyyliin tolpan väli kovempaa, seuraava löysemmin, ei parhaalla tavalla motivoinut nuorta urheilijaa.

Vuosikymmenen lopulle ajoittui perheen perustaminen, ja juoksu-uran jäämistä taka-alalle vauhditti myös hankala munuaistulehdus. Vuosikymmenten taitteessa valmennuksen profiili alkoi kohota, ei vähiten SUL:n lajivalmentajien mukana. TuUL:ssa yleisurheilujaoston puheenjohtaja Lauri Olli-Tervo ja uransa paketoinut huippujuoksija Denis Johansson houkuttelivat Sinkkosen syksyllä 1960 viikon mittaiseen valmentajakoulutukseen. 1962 tuli kutsun Urheiluliiton järjestämälle valmentajien jatkokurssille Kuortaneelle, joka oli myös Armas Valsteen viimeinen ”kenttätehtävä” SUL:ssa. Kurssikavereistaan Sinkkonen muistaa muun muassa Seppo Nuuttilan, Into Turvasen, Rauno Niskasen, Eila Mikolan, Olavi Ylitalon, Eino Laaksosen ja Väinö Kuisman.

– Innostus yleisurheiluun oli hirmuinen. Denis laittoi Turun Sanomiin seuroista riippumattoman ilmoituksen juoksukoulusta pojille, ja 150 halukasta ilmoittautui heti. Heistä 40 voitiin ottaa mukaan, joista 15-vuotiaat tulivat minulle. Valmentajien innostuksesta ei voinut sanoa samaa, meitä aloitti kahdeksan, vuoden kuluttua olimme Wahlroosin Tanen kanssa kahdestaan, ja vuosi siitä olin yksin, Sinkkonen muistelee.

– Olin hyvin innostunut. Aloin ajatella valmentamista vuoden mittaisina jaksoina. Ryhmäni jumppatreeneihin Turun kouluille alkoi ilmaantua väkeä, muun muassa huippumaileri Simo Saloranta sekä Tepsin ja futismaajoukkueen huippumaalivahti Jouni Gröndahl. Ryhmäni ensimmäiset SM-kisamitalit 1962 olivat kuin bensaa liekkeihin.

Sinkkosen vetämien harjoitusten suosiota kasvatti edelleen hänen kehittämänsä rugbypeli, jota pelattiin talviaikaan neljän kilon kuntopallolla Urheilupuiston yläkentän umpihangessa. Se toi harjoituksiin väkeä yli laji- ja seurarajojen.

– Mukaan tulivat esimerkiksi Turun Riennon heittokanuunat Seppo Simola ja Jorma Rinne. Palkkioperusteiseen valmentamiseen pääsin, kun Turun yliopiston liikuntavastaava Tapio Pekola pyysi vetämään jumppatreenejä opiskelijoille. Syksyllä 1961 paikalle ilmaantui kolme halukasta, keväällä pyöritin kahdessa ryhmässä treenejä yli sadalle innokkaalle, Sinkkonen muistaa.

– Pyyntöjä alkoi tulla. Jeesasin Littoisten Loisketta ja Turun Makkabia, jonka mesenaatti, Turun Kruunupuvun ”pappa” Rosenberg muisti vielä kymmentä vuotta myöhemmin Münchenin olympiavoittajia ja minua viimeisen päälle hienoilla mittatilauspuvuilla.

1960-luvun puoliväliin mennessä annetuilla näytöillä päätoimiseksi valmennustyöläiseksi

Vuoden 1965 puoliväliin Sinkkonen hankki elantonsa Tie- ja vesirakennushallitukselta maaperätutkimuksen parista. Aktiivisena jatkuneen henkilökohtaisen valmennuksen lisäksi Turun Urheiluliitto, Varsinais-Suomen piiri ja Suomen Urheiluliitto olivat kiinnittäneet miehen laajempiin valmennus- ja koulutusvastuisiin. Niitä Sinkkonen hoiti oman toimensa ohella.

Liikunnanohjaajan tutkinnon Sinkkonen suoritti 1965–1966 Vierumäellä. Keväällä 1966 niin Sinkkonen kuin taustayhteisöt ymmärsivät, että työtaakasta ei oman toimen ohella enää selvitä. Kun Oulun Pyrintö oli tehnyt Sinkkoselle työtarjouksen, Aulis Potinkara Turussa sekä Eero Uotila ja Leo Silén Urheiluliiton konttorilta räätälöivät Sinkkoselle päätoimisen tehtävän Suomen Urheiluliiton Varsinais-Suomen piirivalmentajaksi. Sinkkosen työnantajavastuut olivat puoliksi Urheiluliitossa ja neljänneksen verran Turun Urheiluliitossa ja Varsinais-Suomen piirissä.

– Liiton huippu-urheilu oli alamaissa. Pohjanoteeraus koettiin Budapestin EM-kilpailuissa 1966, kun Suomi jäi ilman mitalia. Liiton puheenjohtaja Jukka Uunila alkoi viritellä visiotansa, jossa kestävyysjuoksu noustessaan ensin imaisee muut lajiryhmät mukaansa. Tähän liittyi Arthur Lydiardin tulo Suomeen 1967.

– Artturin valmennusoppiin oli helppo sitoutua niiltä pohjin, kuin mitä olin itse vuosiohjelmointiin rakentuvasta mallista pähkäillyt, Sinkkonen sanoi.

Tästä käynnistyi koko lailla 15-vuotinen urakka, jossa paitsi rakennettiin, myös jalkautettiin valtakuntaan ”Lydiardin Sinkkosen ohjelmointimalli”.

– Uunila ymmärsi kasvualustan, eli seura- ja piiritoimintojen merkityksen. Rukatessaan liiton organisaatiota 1967 jokaiseen piiriin nimettiin piirivalmentaja, joista kuusi oli päätoimisia. Liittonsa päättäjille ja medialle Uunila perusteli organisaatiouudistusta seuraavasti: ”Urheilujärjestöt vievät liiaksi asiaansa eteenpäin pelkin juhlapuhein ja unohtavat valmennuksen sekä koulutuksen merkityksen. Ne ohittavat kaiken muun”, Sinkkonen erittelee tuntojaan päätoimisen valmennustyönsä alusta.

Valmentajakunnan yhtenäisyys ja kestävyysjuoksun laaja-alainen tutkimustyö pohjustivat ”1970-luvun ihmeen” 

Suomen Urheiluliiton kehittämisohjelman toimeenpanosta ja välttämättömyydestä oli Jukka Uunilan ja Jorma Variksen johdolla tehty massiivinen valmistelu läpi järjestökentän. Helsingille myönnetyt EM-kilpailut vauhdittivat omalta osaltaan valtaisaa muutosta. Kehittämisohjelman runko rakentui liikkeenjohdon konsultti Runar Nyströmin ehtymättömästä idealingosta. Perinteinen valmennus- ja koulutusvaliokunta korvautui liiton ammattilaisten koostamalla valmennuksen johtoryhmällä. Lisäksi valtakunnan huippuosaaminen valmennusta ja urheilijoiden elämänuraa koskevilta alueilta sidottiin kärkiurheilijoiden ja heidän henkilökohtaisten valmentajiensa tarpeisiin, ammattimaisen valmentautumisen mahdollistajaa, stipendijärjestelmää unohtamatta.

– ”1970-luvun ihmeen” jo suunnitteluvaiheesta eläneenä nostan onnistumisen elementeistä kärkeen valmentajien rikkumattoman yhtenäisyyden, paitsi kestävyysjuoksujen myös muiden lajiryhmien kesken. Olimme johtoryhmässä toki kaikki sopivan nuoria ja nälkäisiä. Vastuulajiryhmiemme ohella osasimme ottaa kokonaisuuden huomioon. Esimerkkinä rakensin Leo Silenin kanssa tiedoston ja ohjelmointikaavion vuosiohjelmoinnin perusteiksi kaikkien lajiryhmien tarpeisiin soveltuvaksi, Sinkkonen muistelee.

– Menestyksen myötä tuli tietysti kaikenlaista kohinaa, muun muassa keskustelua ”akateemisesta valmennuksesta”. Yleisurheilun ja tässä tapauksessa kestävyysjuoksun asemaa tuon ajan Suomessa kuvastaa 1973 tutkimustyöhön suuntautunut yhteistyö Herman Adlercreutzin kanssa. Markku Järvinen ja Ilkka Vuori Turussa sekä Pekka Peltokallion vetämän liiton lääketieteellisen valiokunnan jäsenet Helsingissä läksivät innolla mukaan. Tuon ajan tutkimustyöstä tuli niin ikään iso menestystekijä ainakin kymmeneksi vuodeksi.

Sinkkonen muistaa, että SUL:n Valmentajayhdistyksen klubitakki järjestön kiekonheittäjämerkillä, harmaat housut ja sinivalkoinen collegetakki nousivat yhtenäisyyden, innostuksen ja osaamisen symboleiksi.

– Kun Nyströmin paljolti ideoimaa valmennusorganisaatiota jalkautettiin vuosikymmenen käynnistyessä, tulimme Jussi Saarelan kanssa kestävyysjuoksun päävastuullisiksi. Nyström tosin totesi ”Sinkkosen ja Saarelan olevan siinä määrin nuoria miehiä, että Münchenissä heille saattaa tulla itku vastaan”. Olympiakisojen jälkeen todettiin Jussin kanssa, että ”Nysälle” pitää lähettää kortti: ”oikeassa olit, tippa tuli kisojen aikaan linssiin, useammankin kerran”.

Dokumentit 12 tutkimuksesta, jotka tehtiin Sinkkosen lajipäällikköaikana

Puheensa vakuudeksi Sinkkonen esittelee dokumentit 12 tutkimuksesta, jotka hänen lajipäällikköaikanaan kestävyysjuoksusta tehtiin.

Hormonaaliset muutokset tv-kova ja tv-kevyt-rasitteisissa juoksuissa (Kimmo Kuoppasalmi). Tutkimuksen keskeisin johtopäätös oli, että kevyet lenkit on pidettävä kevyinä suorituskyvyn noustessa, myös kilpailuun valmistavilla ja kilpailukausilla. Elimistön hormonaalinen reaktio on suuri jo tv-kovan ja tv-kevyen välillä, puhumattakaan harjoittelusta, joka painottuu anaerobiselle energia-aineenvaihdunnalle.

Maratonjuoksun vaikutus palautumiseen (Hannu Näveri). Suuren aineiston kattavissa palautumisselvityksissä maratonilta todettiin palautumisen olevan hyvin riippuvaista myös psyykkisistä tekijöistä. Saatuaan tietoa palautumisestaan juoksijat olivat hyvin yhteistyökykyisiä tutkimustoimintaa kohtaan.

Kimmokestävyyden kehittyminen kestävyysjuoksijoilla (Komi, Bosco & knit). Ominaisuuden kehittäminen oli yksiselitteisen selkeästi todennettavissa. Tutkimuksen arvostus on saavuttanut ulkomailla huomattavasti korkeamman sfäärin kuin Suomessa.

Vuoristoharjoittelun vaikutuksista (Hannu Näveri). Vuoristosta palaamisen jälkeinen vaikutus suorituskyvyn nousuun ei ole lineaarista, ei edes käyrän muotoista vaan lähinnä sahanterä. Siksi ajoitus on pitkän mukautumisajan ohella tärkeintä vuoristoharjoittelussa. Vuoristossa asuvien ja siellä harjoittelevien etu merenpinnan tasolla eläviin ja siellä treenaaviin on samaa luokkaa, kuin se etu, joka saadaan veritankkauksessa.

Syklisen AMP:n energiantuotanto (professori Markkanen). Osalla ihmisistä AMP:n (adenosiinimonofosfaatti) energiantuotanto stressitilanteessa (esim. kilpailujännitys) hyppää hulvattomiin lukemiin tuhlaten elimistön voimavaroja.

Natriumbikarbonaatin vaikutus suorituskykyyn (M. Järvinen). Tämä 1980-luvulla, ja senkin jälkeen pop-aiheeksi noussut asia selvitettiin Suomessa jo 10 vuotta aiemmin.

Adaptoituminen lämpimällä ilmalla. Montrealin esikisojen maratonille suunnitellun tutkimuksen välitön tarkoitus epäonnistui, koska juuri ennen kyseistä maratonia säätila muuttui viileäksi ja kosteaksi.

Veriarvojen vaikutus kestävyysjuoksijan suorituskykyyn. Kiistatonta tosiasiaa veren keskeisyydestä kestävyysurheilussa. Veriarvoissa on muutakin tärkeää kuin hemoglobiini.

Jalkojen pituusero. Varsin yleinen seikka, joka saadaan kuntoon pienellä korjauksella, ja samalla vammojen määrää ratkaisevasti pienennettyä.

Juoksun askelluksen vaikutus säären ja akilleksen vammoihin (Martti Kvist). Tämän perustutkimuksen jälkeen asiaa tutkitaan 1980-luvulla juoksujalkineiden kehittelytyön myötä jokaisessa itseään kunnioittavassa vapaa-ajanjalkineiden tuotekehittelyosastossa.

Opioidi Peptidi. Selvitys juoksijan riippuvuudelle juoksusta. Se on tosiasia, joskin siitä on syytä viestiä hallitusti.

Anaerobinen kynnys (Heikki Rusko). Kysymys on siitä vauhdista, joka on lähellä sitä rajaa, jossa veren maitohappopitoisuus alkaa nousta jyrkästi. Harjoittelu tällä vauhtialueella on tehokasta, termi oli tunnettu jo 1970-luvulla.

”Suomen mallia” jaettiin avoimesti, yli valtakunnan rajojen, useammallekin mantereelle

Tutkimusta tehtiin paljolti huippu-urheilijoilla heidän luonnollisissa toimintaympäristöissänsä, kilpailuissa tai harjoituksissa. Sinkkonen oli usein paikalla ja pääsi tekemään yhden innovaationkin. Kun tutkijat Kuoppasalmi ja Näveri pähkäilivät lihasbiopsian ottamisen vaikeutta, se vaati lähes laboratorio-olot, kysyi valmentaja kylmäspraystä. Toimisiko se riittävänä puudutteena, mistä ratkaisu pulmaan saatiinkin.

– Näiltä pohjin valmennustietoa rakennettiin ”suomalaiseksi malliksi”, ja sitä jaettiin avoimesti, myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Euroopan yleisurheiluliitto järjesti Budapestissa syksyllä 1975 kestävyysjuoksuvalmennuksen kongressin. Suomalaismenestys luonnollisesti kiinnosti, ja minulta pyydettiin esitys sen perusteista. Kyseisessä kongressissa luennoin myös 1973 ja 1991. Teimme Tapio Pekolan kanssa toistakymmensivuisen, englanninkielisen, A5-kokoisen vihkosen asiasta vuosiohjelmointikaavioineen sekä harjoituskausittaisine malliviikkoineen ja -harjoituksineen, Sinkkonen kertoo.

– Uskallan sanoa Suomen olleen tuolloin kestävyysjuoksuvalmennuksen edelläkävijä maailmassa. Törmäsin kyseiseen materiaaliin seuraavina vuosina Afrikassa, Kanadassa ja useammassakin Euroopan maassa. Italian yleisurheiluliiton kestävyysjuoksijoiden neuvonantajana ja valmentajana olin toiminut vuodesta 1973. Yhteistyö italialaisten kanssa sai alkunsa ja tuli mahdolliseksi, kun otin sinne leirille mukaan valmennettavistani Pekan (Päivärinta), Sinikan (Tyynelä) ja Heikin (Hämäläinen), muistelee 20 maassa opintomatkoilla vieraillut ja 12:ssa niistä kestävyysjuoksusta luennoinut Livignon kunniakansalainen ”70-luvun ihmeen” taustoja.

1980-luvun alussa tunnelma alkoi latistumaan

1980-luvun avautuessa kestävyysjuoksu oli pitänyt pintansa hyvin. Edellisen vuosikymmenen loisto oli jättänyt monia odotuksia epäinhimillisenkin korkealle. Ateenan EM-kilpailuissa 1982 Jorma Härkönen ja Martti Vainio nousivat palkintokorokkeelle juoksuradalta, Reima Salonen kaikkein korkeimmalle maantieltä. Sinkkonen muistaa, kuinka kyseinen joukkue tuomittiin romahtamaan ennen kisoja.

Sinkkonen tiesi arvonsa, jonka tunsi koko kestävyysjuoksun maailma. Kuten usein käy, kotikentällä neljännesvuosisadan valmennusammattilainen joskus turhautui ja joutui pettymään. Työnteon tunnelma ei ollut enää totutun lainen, viimeisenä niittinä omien MM-kisojen projektiorganisaatio, joka ei lajiryhmästään vastaamaan tottunutta lajipäällikköä tyydyttänyt.

– Syksyllä 1982 ilmoitin, että ”Kalliomäen rengiksi” en ryhdy. Sanoin itseni irti Suomen Urheiluliitosta. Jokunen asia jäi kaihertamaan. 1971 liiton hallitus kielsi suuressa viisaudessaan henkilökohtaisen valmentamisen päätoimisilta työntekijöiltään. Olimme Rollen (Rolf Haikkola) kanssa siinä määrin ”luupäitä”, että jatkoimme henkilökohtaista valmentamista salaa, Sinkkonen kertoo.

– Varsinainen tahra monelta osin hyvältä työnantajalta tuli seuraavana syksynä, kun en saanut kutsua Urheiluliiton München-gaalaan. Vielä 2010-luvun puolivälissä palautin kultaisen ansiomerkkini liiton silloiselle puheenjohtaja Vesa Harmaakorvelle mielenilmaisuna sille, kun liiton hallitus rajoitti niitä arvokilpailujen seurantaetuja, jotka kyseisen ansiomerkin perusteisiin oli kirjattu.

Tuottavassa valmennusjärjestelmässä oppilaista tulee kisällejä ja kisälleistä mestareita

Kysymykseen, miltä Suomen kestävyysjuoksu näyttää Kari Sinkkosen silmin, tulee useampikin kommentti. Kari sanoo tuntevansa lukuisat tähänkin asiaan vaikuttaneet ajankulun muutokset. Hän ei usko yksin kärkiseurojen ja yksittäisten urheilijavalmentaja-parien kääntävän lajiryhmää nousuun, niin pitkään harrastajamäärät ovat jo pienentyneet. Hän ei myöskään usko ammatti-, palkkioperusteisen- ja vapaaehtoisen valmentamisen raja-aitojen olevan niin korkeita, kuin mitä asiasta ajatellaan. Hyvänä kysymyksenä hän heittää, onko kestävyysjuoksulla suomalaista valmennuslinjaa, ja jos on, onko edellytyksiä jalkauttaa sitä läpi valtakunnan?

– Ymmärrän hyvin, että tuottava valmennusjärjestelmä ei toimi, jos siihen ei satsata. Ei rekrytoida ihmisiä, jotka johtavat ja kannustavat lajien intomieliä. Valmentaminen on työtä tai harrastamista, jota ei opi kunnolla kuin tekemällä, Sinkkonen sanoo.

– Hyvän lajikulttuurin myötä valtakunnassa on edelleen runsaasti kestävyysjuoksun asiantuntijoita, joiden ikärakenne on kuitenkin tunnetun korkea. Organisoidussa valmennusjärjestelmässä oppilaista tulee kisällejä ja kisälleistä mestareita. Nyt tarvitaan kaikki olemassa olevat voimavarat valmennukseen. Lisäksi edelleen tarvittaisiin seurarajat ylittäviä juoksukouluja tai -talleja, joille piirirajat ovat yksi toimiva vaihtoehto.

Mukavaa elämää eteläsavolaisessa perinnemaisemassa, Läämingin rannalla

Sinkkonen asuu vaimonsa Raijan kanssa eteläsavolaisessa kangasmaisemassa Kangasniemellä. Sopivan kaukana kaikesta sijaitsevalla metsätilallaan Läämingin rannalla. Omat tilukset, itse suunniteltu ”hirsilinna” ranta- ja savusaunoineen, kuin myös ympäröivät luonnonantimet antavat sopivaa hyötyliikuntaa vuoden ympäri. Kuntoliikunnassa Sinkkosten aiempi lempilaji juokseminen on vaihtunut muutamaan viikoittaiseen kävelylenkkiin. Karin ja Raijan matkakohteeksi valikoituu yhä useimmiten Italia, tälläkin hetkellä he viettävät Karin merkkipäivää siellä ystäviensä, muun muassa Francesco Aresen perheen ja Franco Favan seurassa.

Urheilun seurannassa Sinkkonen kertoo olevansa suurkuluttaja. Yksilölajien osalta käytännössä mikään avointen kanavien tai Eurosportin tarjonnassa ei jää väliin. Joukkuelajeista hän sanoo suosikeikseen kori- ja jalkapallon. Lukkarinrakkautta jälkimmäiseen kumpuaa siitäkin, kun Kari oli aikoinaan konsultoimassa Palloliiton valmennusta. Lisäksi netti monine urheiluvalikkoineen näyttää olevan Karin työhuoneessa auki. Iltapäivän rupattelu Sinkkosen kanssa vahvistaa mielikuvaa urheilun kentän laajasti hallitsevasta ja asiat piiruntarkasti muistavasta asiantuntijasta. Kestävyysjuoksusta tuli hänen elämäntyönsä – ja hyvä niin.

Valmentaminen oli Sinkkosen intohimo yli puolen vuosisadan ajan

Kari Sinkkonen on dokumentoinut työhistoriansa hyvin. Läpi vuosikymmenten, tukevasti uudelle vuosituhannelle saakka henkilökohtainen valmentaminen on ollut lajipäällikön intohimo. Sinkkosen 1970-luvun kärkivalmennettavien, kuten Pekka Vasalan, Pekka Päivärinnan, Sinikka Tyynelän (sittemmin Kontu), Jukka Toivolan, Mikko Ala-Leppilammen, Pekka Kivelän, Heikki Vakkurin, Pekka Tiihosen, Olavi Suomalaisen tai Markku Salmisen saavutukset ovat paljolti urheiluyleisönkin tiedossa.

Yleisen sarjan ensimmäisen Kalevan kisojen mitalin valmentajansa vyölle toi Raimo Karsikas 1968. Hänen lisäkseen muun muassa Olavi Hedman, Paavo Hyvönen, Matti Tuura ja Veijo Sallinen kulkivat kovaa jo 1960-luvulla.

Karin yli puolivuosisataisen valmentajauran viimeisiltä vuosikymmeniltä, vuosituhannen vaihteen molemmin puolin kovaa menestystä kairasivat muun muassa Samuli Vasala, Tuomo Lehtinen, Antti Vasala, Tuula Laitinen, Petri Hänninen, Vesa Jokinen, Aki Rissanen, Arto Aalto, Pekka Toivola, Miro Laurila ja Henri Manninen, jotka omien seurojensa ohella edustivat rekisteröityä Kariline -nimistä juoksutallia. Tätä kirjoitettaessa Sinkkosen henkilökohtaisilla valmennettavilla on yhä yhteensä 12 Suomen ennätystä yleisessä tai virallisissa juniorisarjoissa.

Menestyvälle valmentajalle on ollut kysyntää, 1970–1976 Sinkkonen valmensi Turun seudun suunnistajia, ”hautausmaajengiä” ja vuodesta 1972 hän toimi Suomen Viisiotteluliiton juoksun konsulttina kahden olympiadin ajan. Kun Suomen Valtakunnan Urheiluliitto rakensi 1960- ja 1970-lukujen taitteessa yhden parhaista innovaatioistaan, C – B – A valmentajakoulutusjärjestelmän, toimi Sinkkonen kyseisen suunnittelutyöryhmän puheenjohtajana.

Karin valmennettavat ovat nousseet SM-kilpailujen palkintokorokkeille 459 kertaa

Lajipäällikkö Sinkkosen valmennushistoria on mykistävä myös henkilökohtaisen valmentamisen osalta. Yhteensä 70 urheilijaa, edustaessaan 38 seuraa, ovat saavuttaneet 156 henkilökohtaista SM-kultamitalia, 95 hopeaa ja 90 pronssia. Kun tilastoa täydennetään SM-joukkue ja -viestikisoilla, lisääntyvät kyseisten urheilijoiden saavuttamat mitalit 46 kullalla, 40 hopealla ja 32 pronssilla. Kaiken kaikkiaan Kari Sinkkosen valmennettavat ovat nousseet SM-kilpailujen palkintokorokkeille 459 kertaa, taatusti ”Suomen ennätys lajissaan” sekin.

Eikä tässä vielä kaikki. Lajipäällikkönä työskennellessään Kari korostaa valmennusjärjestelmää johtaessaan kuin urheilijoita ohjatessaan olleensa aina ensin yhteydessä henkilökohtaisiin valmentajiin, mikä selvästi lisäsi heidän motivaatiotaan ja sitoutti heitä työskentelemään myös kokonaisuuden hyväksi. Näiltä pohjin seitsemän yhdeksässä seurassa työskennellyttä valmentajaa halusivat yhteensä kymmenen urheilijansa kanssa tulla mukaan Kariline Ry:hyn, sen valmennusopillisen ja muun viestinnän sekä tukitoimien piiriin.

Työskennellessään Karilinessa Heikki Aallon, Juhani Ukonmaanahon, Olli Koskisen, Jukka Toivolan, Matti Laitalan, Mika Laurilan ja Jaakko Mikolan valmennettavat ovat ravanneet yhteensä 64 henkilökohtaista SM-mitalia, sekä kirjauttaneet lisäksi 17 joukkuemitalia.

Ursan jalat mehutonkassa, Pekat etsivät urheilujalkineitaan ja Suomalaisen Olavi löysi urheilusukastaan pullean rupisammakon

Valmennuksen psykologiasta Kari korostaa yhteishenkeä ja ilmapiiriä. Harjoittelu on joka tapauksessa suurelta osin yksinäistä puurtamista. Näin ollen yhteisharjoituksilla ja leireillä on iso merkitys urheilijoiden motivaatiolle. Urheilijoilla hyvä ilmapiiri kuvastuu usein huumorina, jota valmentajan ei ainakaan liiaksi kannata suitsia. Muutaman hauskan tilanteen muistelu Eerikkilän leireiltä yli puolen vuosisadan takaa antaa valmentajalle vieläkin hersyvän naurun.

– Kalervo af Ursin, ”Ursa”, valmensi HIFK:n kestävyysjuoksijoita ja halusi tulla ryhmänsä kanssa meidän mukaamme Eerikkilän leireille. Tammikuun 1971 leirillä lyhensin perinteisen 33 kilometrin testijuoksun 25 km:iin, koska pakkasta oli parikymmentä astetta. Opiston emäntä Göta Tuomala antoi ystävällisesti huoltoautoomme kannellisen ämpärillisen kuumaa mehua. Ajoin viimeiseltä mehuasemalta opistolle maaliin odottamaan juoksijoita, ja Ursa jäi odottelemaan loppupäätä mehuämpärin kanssa tien poskeen, Sinkkonen kertoo.

– Kaikkien ohitettua mehuaseman Ursa jäi odottamaan, koska olimme sopineet noutavani hänet. Höyryävää mehua oli pakkasessa kulunut vain vähän, ja Ursan pusakka ja ympärivuotinen tavaramerkki, tummansininen lippahattu, olivat osoittautuneet kevyiksi talvipakkasessa. Kun ajoin paikalle, istui Ursa ojan penkalla avojaloin housut paljaisiin sääriin käärittynä, ja jalat sääriä myöten vielä höyryävässä mehuämpärissä. Ursa kertoi aiemmin paikalle pysähtyneestä autosta, josta oli tiedusteltu, mitä te teette, johon Ursa, ettekö näe, lämmittelen jalkojani, jonka jälkeen auto jatkoi ripeästi matkaansa. Tästä riitti hauskaa muisteltavaa vuosikausiksi. Näillä leireillä tapahtui, muun muassa Nina (Wärn) ja Rune (Holmén) löysivät toisensa.

– Saman vuoden toukokuussa olimme ryhmäni kanssa taas Eerikkilässä. Asuimme ”toimittajien majassa”, parin sadan metrin päässä opiston ruokalasta. Kovan harjoituksen ja päivällisen jälkeen Pekka (Vasala) esitti kovin voipunutta ja pyysi ruokailunsa päättäneiltä nuorilta urheilijoilta kantoapua kämpille, taksalla markka per kantaja. Kymmenkunta innokasta kantajaa ilmaantui heti. Pekat (Vasala ja Päivärinta) olivat tulleet leirille Virsun (adidaksen maahantuoja) kautta, levittäneet pitkän rivin uusia lenkkitossuja ja piikkareita majapaikkamme terassille ja vähän retostelleetkin ”saaliillaan”. Kämpille päästyään voipuneet juoksumiehet saivat ylimääräistä askaretta, kun Sinikka (Tyynelä) oli viskellyt poikien jalkineet pitkin Eerikkilän kangasmetsää.

– Olimme taas Eerikkilässä ja tehneet Kalevan kisaviikon valmistavan harjoituksen, jota tyhjennysharjoitukseksikin on mainittu. Rättiväsyneet urheilijat hissuttelivat avojaloin opiston urheilukentän nurmella. Ajatukset viimeisillä voimilla raahautumisesta ruokalaan kaikkosivat hetkessä, kun Suomalaisen Olavi laittaessaan sukkaa jalkaansa säikähti sukan lähtiessä pomppimaan pitkin nurmikkoa. Ristimäen Arska (Aarno) oli löytänyt kentän reunalta pullean rupisammakon ja laittanut luontokappaleen lepäilemään kaverinsa urheilusukkaan, Sinkkonen muistelee urheilijoidensa tempauksia, joissa kaverin huumorintajuakin testattiin.

Teksti: Jarmo Mäkelä    

FAKTALAATIKKO

Kari Sinkkonen, 10.1.1936, Johannes

Valmennus- ja työhistoria

• Turun Urheiluliiton seura- ja Varsinais-Suomen juoksukouluvalmentaja, oto, 1961-1966
• Varsinais-Suomen kestävyysjuoksijoiden piirivalmentaja, oto, 1963-1966
• Suomen Urheiluliiton nuorten kestävyysjuoksijoiden lajivalmentaja, oto, 1963-1966
• Suomen Urheiluliiton Varsinais-Suomen piirivalmentaja, 1966-1969
• Suomen Urheiluliiton kestävyysjuoksun vastaava lajivalmentaja, 1968-1972
• Suomen Urheiluliiton kestävyysjuoksun lajiryhmävalmentaja, 1973-1974
• Suomen Urheiluliiton kestävyysjuoksun lajipäällikkö, 1975-1982 ja 2001
• Juoksija lehden markkinointipäällikkö 1983
• Suomen Valtakunnan Urheiluliiton Keski-Suomen piirin piirijohtaja 1984-1985
• Osakeyhtiö Tietoakilleksen toimitusjohtaja, 1985-2017
• Urheiluvarustejätti Reebokin Suomen tallipäällikkö, 1987-2003

Monista luottamustoimista mainittakoon:

• Suomen Urheiluliiton Valmentajayhdistyksen sihteeri, 1969-1974
• Suomen Valmentajat ry:n puheenjohtaja, 1977-1982
• Armas Valste Yleisurheiluklubin perustajajäsen, hallituksessa 1991-2001

Kirjallisesta toiminnasta mainittakoon:

• kirjoittanut ja osin kustantanut yhteensä seitsemän kestävyysjuoksu- ja yleisurheiluaiheista kirjaa tai opasta
• toiminut pakinoitsijana, kolumnistina, toimittajana tai avustajana lukuisissa lehdissä ja medioissa vuodesta 1963, ja aktiivisena valokuvaajana kuvittanut niitä

Omista urheilusaavutuksista mainittakoon:

• M 4×400 metrin SM-pronssi 1958, TuUL (Kari Sinkkonen, Esko Isotalo, Raimo Tuominen, Tauno Kontio)
• M20 1000 metrin viestin SM-kulta 1956, TuUL (Juhani Järvinen, Kari Sinkkonen, Juhani Pulli, Raimo Nordström)
• M20 4×100 metrin SM-pronssi ja SM-neljäs 1956 ja 1955, TuUL
• Ennätystuloksista; 400 m – 50,2 (1958)

Kari Sinkkosen henkilökohtaisten valmennettavien saavuttamat arvokilpailumitalit:

Pekka Vasala

• Olympiakulta, 1500 m, München 1972

Pekka Päivärinta

• MM-kulta, maastojuoksu, 12 km, Waregem 1973
• sisäratojen EM-pronssi, 3000 m, Rotterdam 1973
• sisäratojen EM-hopeat, 3000 m, San Sebastian 1975 ja Katowice 1977

Sinikka Tyynelä

• MM-joukkuehopea, maastojuoksu, 4 km, Waregem 1973
• MM-joukkuepronssi, maastojuoksu, 4 km, Monza 1974