Pariisin mitalittomien olympiakisojen jälkeen alkoi voimakas keskustelu suomalaisen urheilun tilasta ja siitä teemmekö asioita oikein ja mitä voisi tehdä paremmin ja tehokkaammin. Mielestäni keskustelu oli aiheellista ja tarpeellista. Myös me yleisurheilun lajiliittona olimme siinä aktiivisesti mukana.
Urheilun taloudellinen tukeminen ja tukemisen tehokkuus nousivat keskustelun ytimeen. Moneen muuhun maahan verraten suomalaisessa urheilussa raha on tyypillisesti hajaantunut usean lajin, urheilijan ja erityisesti usean järjestön kesken. Toimintatavalla on kannattajansa ja perustelujakin löytyy. Jos kuitenkin haemme selkeää muutosta ja tukea absoluuttiselle globaalille menestykselle on oltava valmiutta myös kriittiselle tarkastelulle, myös rahoituksen tukirakenteiden osalta. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole siis ruokkia millään tapaa yleistä muutosvastarintaa, päinvastoin.
Opetus- ja kulttuuriministeriö ja olympiakomitea ovat yhdessä lajitoimijoiden sekä ulkoisten asiantuntijoiden kanssa rakentaneet uutta mallia, jossa tukea pyritään keskittämään urheilijoille, jotka ovat valintahetkellä maailman kahdeksan parhaan joukossa ja joilla on realistinen mahdollisuus mitaliin globaalissa arvokilpailussa. Toki jo tässä kohtaa voidaan pohtia lajikohtaisia eroja tuon globaalin arvokisamitalin saavuttamiseksi: lajien levinneisyydessä ja globaaleissa urheilijamäärissä on eroa, ja niin on myös lajien arvostuksella, merkityksellä ja näkyvyydellä esimerkiksi suomalaisesta näkökulmasta.
Viime perjantaina opetus-ja kulttuuriministeriö julkisti kesälajien urheilija-apurahojen saajat. Kokonaissumman lisäksi apurahaa saavien urheilijoiden määrä kutistui reilusti. Viime vuonna apurahaa jaettiin 162 urheilijalle, kun tänä vuonna määrä on 76. Uudistuksen myötä apurahaa voidaan nyt jakaa myös kahdeksi vuodeksi kerrallaan, mikä onkin tärkeä edistysaskel, kun haetaan vakautta urheilijan arkeen. Mielestäni apurahajärjestelmän kokonaisuudessaan pitäisi mennäkin tähän suuntaan.
”Vain 16 yleisurheilijaa saa apurahaa aiemman 41 urheilijan sijaan”
Yleisurheilun osalta päätökset herättivät monen mielissä hieman ihmetystä. Tänä vuonna vain 16 yleisurheilijaa saa apurahaa aiemman 41 urheilijan sijaan. Rahasumma kokonaisuudessaan on noin kolmanneksen vähemmän edeltävään vuoteen verraten.
Haluan tältä osin nostaa muutaman näkökulman yleiseen pohdintaan.
Ensinnäkin tavoite apurahojen keskittämisen avulla on parantaa suomalaista olympiamenestystä. Nyt kohdennuksessa ei oteta huomioon, onko kyseessä olympialaji vai ei – ja apurahoja onkin jaettu varsin avokätisesti ei-olympialajien edustajille. Jos halutaan arvottaa yhtäläisesti myös ei-olympialajeja, niin pitäisikö olympialajienkin kohdalla ajatella arvottamista ja lajiohjelmia monella tasolla. Esimerkiksi Reetta Hurskeen näkymää 60 metrin aidoissa sekä globaalisti että Euroopassa. 60 metrin aitajuoksu ei tunnetusti ole olympialaji, mutta siinä kilpaillaan MM- ja EM-tasolla lyhyen radan arvokilpailuissa. Nyt halli-Euroopan mestari jäi kokonaan ilman apurahaa.
Toiseksi. Kriteerien pyrkimyksenä on ollut muodostaa selkeät ja kiistattomat perusteet apurahojen myöntämiselle. Tässä, kiistatta varsin haastavassa, tehtävässä ei mielestäni ole aukottomasti onnistuttu – eikä se ehkä ole lajien erilaisuus huomioiden mahdollistakaan. 12.000 euron apurahan kriteeri on lähivuosien top-8 sijoitukset globaaleissa arvokilpailuissa, minkä arvioiminen ja ennustaminen on varsin epävarmaa ja etenkin subjektiivista. Totesihan jo Ahti Karjalainen, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Vuoden 2026 apurahapäätöksissä on valitettavan monen yleisurheilijan kohdalla linjattu, että realistista mahdollisuutta globaalin arvokilpailun top-8:aan ei ole. Tästä olen useammankin kärkiyleisurheilijamme kohdalla eri mieltä.
Kolmanneksi. Kansallisella urheilumenestyksellä on suuri merkitys yhteisen kollektiivisen kokemuksen ja yhtenäisyyden rakentamisessa. Sen vuoksi urheilumenestys Suomessakin puhututtaa. Tästä perspektiivistä voimme pohtia eri lajien asemaa yhteisen kokemuksen luojana – MM-mitalin versus EM-mitalin osalta. Väitän, että esimerkiksi yleisurheilussa, jossa kilpailu on globaalia ja harrastajia on jokaisessa maassa, jo EM-mitalin saavuttaminen palvelee tätä yhteiskunnan kollektiivisen kokemuksen vahvistamista. Topi Raitasen EM-kulta 3000 metrin esteissä sykähdytti monella kotisohvalla, vaikka kyseessä ei globaali arvokisa ollutkaan. Nyt moni ensi kesän potentiaalinen EM-mitalisti, kuten Lotta Harala, Aku Partanen tai Senni Salminen jäi ilman apurahaa, ja tässä oli vain muutama esimerkki. Listaa voisi jatkaa.
Nykymallin suurin huoli kohdistuu nuorten asemaan
Viimeiseksi. Nykymallin suurin huoli kohdistuu itselläni kuitenkin nuorten asemaan. Tässä mallissa muodostuu melkoinen kynnys nuorelle urheilijalle nousta apurahan saajien joukkoon, kun nuorten omaa pienempää apurahaporrasta ei ole enää jäljellä. Nyt ei usea potentiaalinen jo eurooppalaisellakin tasolla menestynyt nuori, kuten esimerkiksi Emilia Kangas, Eemil Porvari tai Kasperi Vehmaa, ole ollenkaan apurahoilla. On melkoisen kova linjaus sanoa, etteikö seuraavan 2-6 vuoden aikana esimerkiksi näistä urheilijoista kuoriutuisi selvästi maailman top-8 urheilijoita. Samoin, kun useasta muusta nuorten arvokisoissa viimekin kesänä mitaleita ja menestystä niittäneiltä.
Suomalainen urheilu tarvitsee uudenlaista draivia, ja uusia kokeiluja on uskallettava tehdä. Pysähtyneisyys ei ole missään yhteiskunnan osa-alueella hyväksi. Mielummin tehdään ja jos mennään metsään korjataan ja säädetään suuntaa. Tässä kohtaa nostan peukkua opetus-ja kulttuuriministeriölle sekä olympiakomitealle siitä, että muutostyöhön on tartuttu. Toivon, että myös muun tuen osalta tarkastellaan vaikuttavuutta ja tuen saajilta vaaditaan tuloksellisuutta. Se on tätä päivää.
Mikään ei ole kerralla valmista. Kun seuraavia askeleita mietitään ja kehitetään järjestelmää vieläkin toimivammaksi, toivon että esille nostamiani näkökulmia pohditaan vakavasti. Koko yleisurheiluperhe on tässä työssä täysillä mukana koko suomalaisen urheilun parhaaksi.
Riikka Pakarinen, puheenjohtaja, Suomen Urheiluliitto