Vapaa toimittaja, tietokirjailija Juhana Unkuri piirtää lähes puolen vuosisadan kaaren Suomen kestävyysjuoksijahuipuista teoksessaan Rakasta, kärsi ja taistele (omakustanne).

Kirjaa on saatavissa J Sportin verkkokaupasta ja liikkeistä, joista ostettuna jokaisesta kirjasta lahjoitetaan 5 euroa Way to fly – Kestävyysjuoksun tuki ry:lle.”

Kirjassa käydään läpi 13:n vuosina 1949-1981 syntyneen huippujuoksijan tarina. Urheilijat esitellään järjestyksessä Tapio Kantanen, Pekka Päivärinta, Markku Taskinen, Ismo Toukonen, Antti Loikkanen, Kaarlo Maaninka, Jorma Härkönen, Risto Ulmala, Ritva Lemettinen (sittemmin Melender), Harri Hänninen, Päivi Tikkanen, Annemari Sandell ja Jukka Keskisalo. 

Jokainen urheilija esitellään lukijaystävällisen tiiviisti. Parhaiden urheiluvuosien ja kilpailujen lisäksi valottuvat lapsuus ja nuoruus, kuin myös urheilu-uran jälkeinen elämä. Päätähtien itsensä lisäksi ääneen pääsevät heitä hyvin tunteneet henkilöt, useimmiten valmentajat. 

Kirjan urheilijaotanta paljastaa paljon niitä juurisyitä, jotka kertovat kestävyysjuoksun 1970-luvun ihmeestä ja sen asteittaisesta hiipumisesta uudelle vuosituhannelle tultaessa. Urheilijoista yhdeksän on varttunut maaseudulla, lähes poikkeuksetta maatilojen lapsina. Heistä Pekka Päivärinta ja Ismo Toukonen kasvoivat maakuntiensa pääkaupunkien lipeillä, Liedon Asemankylällä ja Hollolassa, maaseutumaisissa oloissa hekin.

Muut maaseutujen kasvatit ovat kotoisin pienistä pitäjistä eri puolilta Suomea, kuten Sandell Kalannista, Maaninka Posiolta, Härkönen Saarelta tai Lemettinen Ylistarosta. Taskinen ja Hänninen ovat helsinkiläispoikia, Ulmala kasvoiKeski-Suomen ja Keskisalo Pohjois-Karjalan pääkaupungissa, Jyväskylässä ja Joensuussa. 

Ruutuaika ei häirinnyt tämän kohderyhmän lapsuutta, temmeltäminen ulkoilmassa ja erilaisten urheilumuotojen kokeileminen vuodenkierrossa oli liikunnallisten lasten automaatio edellisvuosituhannen lopulle saakka.  

Talvisin hiihdettiin, sulan maan aikaan pelattiin jalkapalloa, myös maaseudulla 

Ulmala, Sandell ja Keskisalo olivat lasten pisimpien juoksumatkojen kärkipäätä. Muilla kilpajuoksu sai odottaa vähintään rippikouluikään, monella vuosia senkin jälkeen. Kaikilla nousee lapsuusvuosinen moninaisesta lajikirjosta yleisurheilu tavalla tai toisella esiin, yllätys tai ei, hiihto ja jalkapallo ovat olleet tulevien huippujuoksijoiden ykkössuosikkeja.

Kuluvaa vuosituhatta lukuun ottamatta lumitalvet ovat olleet pääsääntö Etelä-Suomen rannikkoseutuja myöten. Jalkapalloa on läpi järjestäytyneen urheilumme ajan pelattu aktiivisesti, myös maaseudulla ilman kytkentöjä edes alasarjoihin. 

Urheilijan geneettinen lahjakkuus ohjaa lajivalintaa vahvasti lähes aina, niin tämänkin kohderyhmän osalta. Kyseessä olevat urheilijasukupolvet puhkesivat kukkaan kuka missäkin aikataulussa. Vain Sandellista voidaan puhua lapsitähtenä, hän voitti T16-sarjan maastomestaruuden 12-vuotiaana ja oli jo vuosi sen jälkeen juniorihuippu Euroopassa.  

Ratkaisevat uravaiheet esillä

Sandellia lukuun ottamatta systemaattisesta harjoittelusta voitiin muiden osalta puhua aikaisintaan rippikoulun jälkeen. Lapsuuden ja varhaisnuoruuden vahvat liikkumisen pohjat nostivat urheilijoita Suomen mestaruuskilpailujen mitalitasolle nopeasti.

Ikähaarukassa 17-19 sinne nousivat Keskisalo, Tikkanen, Maaninka, Hänninen, Härkönen, Toukonen, Taskinen, Kantanen ja Loikkanen. Päivärinta siirtyi Kari Sinkkosen valmennukseen 19-vuotiaana, Ulmala Esko Lipsosen hoiviin 22-vuotiaana. SM-kilpailujen palkintokorokkeelle nouseminen tapahtui kummallakin vuotta myöhemmin. Lemettinen aloitti systemaattisen harjoittelun 22-vuotiaana. Ensimmäiset seitsemän vuotta hän oli Ilpo Kaukorannan ja Arto Isomäen ohjauksessa ennen ensimmäistä SM-mitaliaan. 

Jokainen nimeää ratkaisevia uravaiheita, jotka loivat edellytyksiä kansainväliselle tasolle nousemiseen. Niitä ovat esimerkkeinä oikealla tavalla kannustaneet ja auttaneet kansakoulunopettajat tai seuravalmentajat tai oikeaan saumaan osuneet valmentajanvaihdokset. Kantaselle ja Loikkaselle menestystie aukesi asevelvollisuusaikana, Maaningalle jo silloin, kun Jouko Elevaara tuli Posion Pyrinnön toiminnanjohtajaksi ja valmentajaksi.  

Kovaa panostusta Lydiardin ja Sinkkosen valmennuslinjalla

Unkuri kuvaa juoksijoiden harjoittelua iskevän ytimekkäästi. Keskeinen valmennuslinja on perustunut Arthur Lydiardin Suomeen 1960-luvun lopulla tuomiin oppeihin, joita Sinkkonen on sittemmin jalostanut ”Suomen malliksi”. Tämä tarkoittaa kuudesta kahdeksaan tuhatta, pääosin maltillisen vauhdin juoksukilometriä vuodessa. Noin 200 viikkokilometrin kertymiä syksyn ja alkutalven kuukausina ja, lisääntyvän osan tästä korvaamista kevätkuukausina ja kesän kilpailukaudella vauhtikestävyyttä ja nopeutta kehittävällä intervalliharjoittelulla.

Suurin muutos näyttää tapahtuneen 1980-luvulla, jolloin 1970-luvulla muodissa ollutta kevään mäkihyppelyharjoittelua alettiin korvaamaan lisääntyvällä vauhtikestävyysharjoittelulla. Keskeisimpänä perusteena muutokselle on ollut pyrkimys välttää rasitusvammoja ja pysyä mukana alati koventuneissa kilpailuvauhdeissa. Niin tai näin, Suomen malli lienee varsin ajantasainen tänäkin päivänä. 

Taskisella ja Härkösellä toisenlainen reitti  

Puolimailerit Markku Taskinen ja Jorma Härkönen ovat selkeitä poikkeuksia. He lähestyivät lajiaan leimallisesti nopeuden kautta. Hyvinkin puolta pienemmät kilometrikertymät täydentyivät lajikohtaisten intervalliharjoitusten ohella paljolti loikilla, hyppelyillä ja puhtaalla nopeusharjoittelulla.

Taskinen korostaa upeita ryhmiä, joissa hän sai harjoitella kaikkien valmentajiensa, Gunnar Laurilan, Pertti Helinin ja Lauri Tarastin kanssa työskennellessään. Härkönen puolestaan jossittelee liiallisella yksin puurtamisellaan, vaikka ryhmäharjoitteluun olisi ollut mahdollisuuksia, kun hän parhaina vuosinaan työskenteli Hämeen Ratsujääkäripataljoonan urheilukoulussa Lahdessa.

Kumpikin tuo lisäksi esille sen, että etenkin parhaina vuosina harjoiteltiin hyvin, mutta ”koko elämää” urheilu ei silloinkaan päässyt valtaamaan. 

Kestävyysjuoksijoiden korkea ammattimaisuuden aste tulee niin ikään hyvin kuvatuksi. Jouko Kuha ja Juha Väätäinen kärkinä olivat 1970-luvulle tultaessa osoittaneet lajin ympärivuotisen harjoittelun vaateet, sulan maan ohella vuoristoharjoittelun. Tiedostettuaan potentiaalinsa juoksijat olivat valmiit järjestämään edellytyksiä kuukausien ulkomaanleireille. Toki Päivärinta ja Toukonen, myös Lemettinen asettavat kysymyksiä, olisiko ammattimaiseen harjoitteluun ja virkavapauksiin pitänyt panostaa enemmän, kuin mitä tuli tehtyä. 

Paitsi kiintoisa lukuelämys myös valtaisa tietopaketti 

Kestävyysjuoksu on laji, joka askeettisuutensa, työmoraalinsa ja usein yksinäisten harjoitusten myötä altistaa ajattelemaan elämää paitsi vastuullisesti myös syvällisesti. Kirjan urheilijat, nekin, joiden ammattikoulutus jäi urapanostusten alle, ovat hoitaneet työelämäänsä moitteettomasti.

Maaninka ja Härkönen tuovat vahvasti esiin uskonsa iankaikkiseen elämään, myös Lemettinen, Tikkanen ja Sandell puhuvat uskon kysymyksistä. 

Yhtenä edellytyksenä kasvuun kansainvälisen tason kestävyysjuoksijaksi kuuluu kyky nauttia harjoittelusta ja kilpailemisesta sekä kääntää moninaiset paineet vahvuudeksi. Hyvät tulokset ja saavutukset voivat seurata vain myönteistä ja motivoitunutta kokemusmaailmaa, toki heikkojakin hetkiä jokaiselle tulee vastaan. Urheilijoiden ajatukset asennoitumisistaan, tuntemuksistaan ja motiiveistaan ovat niin ikään kiintoisaa luettavaa.  

Ulmala: Urheilu-ura on hieno kantapääopisto, suosittelen

Risto Ulmala kiteyttää ajatuksensa huipulle pyrkimisen motiiveistaan lausahdukseen, ”urheilu-ura on hieno kantapääopisto, suosittelen”. Toisaalta hän nostaa esiin myös asian raadollisen puolen todetessaan, ”jokin harrastepelaaminen voi olla hauskaa, kestävyysjuoksun harjoittelu ei sitä ole. Se on kovaa työtä”. 

Jukka Keskisalo vastaa kaikille esitettyyn kysymykseen huipulle pääsemisen vaatimuksista; ”Kevyt ruumiinrakenne ja hyvä hapenottokyky ovat kestävyysjuoksussa avuksi, mutta tärkeintä on se, mitä löytyy korvien välistä. Matkan varrella tulee loukkaantumisia tai muita vaikeita hetkiä. Silti on jaksettava punnertaa eteenpäin. Tekemisestä pitää nauttia. Huipulle pyrittäessä suurin lahja on vahva sisäinen motivaatio.” 

Kaiken kaikkiaan huippujuoksijoiden tarinat elämänvaiheistaan, harjoittelustaan, huippuhetkien tuntemuksistaan, vaikeista tilanteista nousemisistaan tai urheilu-uriensa kokonaisarvioistaan on paitsi kiintoisa lukukokemus myös valtaisa tietopaketti kenelle tahansa kestävyysjuoksusta ja huippu-urheilusta kiinnostuneelle.

Urheilijoita hyvin tunteneiden ammattilaisten puheenvuorot tuovat valaisevaa lisäarvoa. 

Onkohan teoksen nimi liiankin spartalaisen teatraalinen, päätähtien tarinoissa se kuvastuu korkeintaan kapeana soirona kokonaisuudessa. Toki lukijat, tulevaisuuden tekijä heidän joukossaan löytävät ydinviestit kirjan sivuilta. 

Teksti: Jarmo Mäkelä 

Rakasta, kärsi ja taistele: suomalaisten kestävyysjuoksijoiden henkilökuvia. Kirj Juhana Unkuri