Oksasen kolumni: Kilpailun järjestämisen sietämätön vaikeus

Suomi on perinteisesti järjestänyt urheilutapahtumat mallikkaasti. Suomalaiseen järjestäjään voi luottaa. Nämä ovat yleiset kommentit, kun kilpailutapahtumia haetaan tai suunnitellaan. Pinnan alla kuitenkin on tapahtumassa jotain.

Viimeisen vuoden ajalta ovat muistissa Rukan ongelmat tuulen ja jäälatujen kanssa. Kouvolassa taisi hyvä kuuluttaja pelastaa paljon teknisesti pieleen menneessä koripallon ensimmäisessä finaalissa. Muitakin tapauksia kentiltä kuuluu, mutta nämä esimerkit ovat päässeet laajasti esille. Jos kerran Suomessa osataan niin, mikä toimintakentässä on muuttunut, kun kone alkaa yskiä?

Paljon on ollut puhetta valmentamisen ja seuratoiminnan ammattimaisuudesta ja sen tarpeesta. Näillä saroilla onkin tapahtunut hyvää edistystä. Kilpailujen järjestämisessä trendi on menossa oikeastaan toiseen suuntaan. Samalla kun kilpailutekniikan määrä ja monimutkaisuus kasvaa, kunnat vähentävät resurssejaan esim. urheilupaikkojen hoidon osalta. Monella yleisurheilukentällä ei enää illasta ole kenttämiehen palveluja ja seurat hoitavat itse paikkoja, vapaaehtoisvoimin.

Kilpailutekniikka kuitenkin kehittyy joka lajissa ja kunnat investoivat erilaisiin laitteisiin edelleen suuria summia. Laitteiden käyttöön ja kunnossapitoon ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia. Syntyy tilanne, jossa vaihtuvien vapaaehtoisresurssien voimin tehdään täysin ammattiosaamista vaativia tehtäviä. Tällöin todennäköisyys ongelmille on suuri. Miljoonia maksaneiden laitteistojen ylläpitoon satsattu puolikaskin resurssi maksaisi kyllä itsensä takaisin.

Kilpailujen vaatimukset järjestäjiä kohtaan ovat myös kasvaneet ja ylimmän tason tapahtumissa jopa karanneet käsistä. Oslo luopui olympiahankkeestaan, koska koki, että pohjoismaiseen yhteiskuntaan tietyt vaatimukset eivät vain sovi. Kisojen kriteerit sotivat perinteistä norjalaista kansanjuhlaa vastaan. Kisat sai lopulta Peking. Olen kaupungissa aika useasti käynyt ja vaikka välillä on vähän kylmäkin ollut, niin eipä tuota talviurheilupaikkakunnaksi voi mieltää.

Talvikisoja on myönnetty maallikon näkökulmasta erikoisille paikkakunnille ja vielä erikoisempaa on ollut keskustelu tiettyjen lajien karsimisesta ohjelmasta. Syynä karsimiseen se, että nuo lajit tarvitsevat lunta. Aprillipäivänä ihan ok juttuja. Jos taas ihan vakavasti tämmöisiä ehdotetaan niin, kannattaa tarkistaa hakukriteerit uudestaan, että kilpailut saadaan oikeille paikkakunnille.

Yhä useammin kilpailun järjestämisen taustalla on kuitenkin kaupunki. Joissain ääritapauksissa kuten Göteborgissa on kaupungin omistama yhtiö, jonka tehtävänä on tuottaa kaupungissa tapahtumia, jotka tuovat tuloja kaupungin liike-elämälle. Suomessa monissa kaupungeissa on jo omat tapahtumatoimistot tai ainakin yksi palkattu resurssi tapahtumien koordinointiin. Tämä on erinomaista kehitystä ja tuo osaamista ja resursseja juurikin siihen mustaan aukkoon joka oli syntymässä. Alkaa olla niin, että edes SM-tason kilpailuja ei kannata yrittää järjestää ilman kunnan tai kaupungin vahvaa tukea.

Yhteiskunnan tuki on perusteltavissa yhteiskunnan saamilla tuloilla. Kisavieraat tuovat aina vilinää ja vilskettä sekä riihikuivaa rahaa paikkakunnalle. Nämä tulot on pystyttävä laskemaan mukaan, kun kilpailun kannattavuutta arvioidaan. Pelkät seuran lipputulot ja makkaranmyynti eivät monesti riitä järjestämisen taloudelliseksi takeeksi.

Vaikka haasteita riittää, niin urheilutapahtumia kannattaa edelleen järjestää. Toimintakenttä vain laajenee ja vaatimukset vapaaehtoisten osaamiselle kasvavat. Seurojen ja kuntien välinen yhteistyö on tärkeä osa onnistumisen edellytyksiä. Tuosta yhteistyöstä voisi syntyä myös ratkaisuja kilpailun teknisen osaamisen parantamiseen, tiedon jakamiseen lajien välillä ja jatkossa jopa kilpailujen järjestämiseen vaadittavien resurssien palkkaamiseen.

Pasi Oksanen

Kirjoittaja on Suomen Urheiluliiton kilpailuvaliokunnan puheenjohtaja ja liiton hallituksen jäsen.