Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu

Urho Kekkosesta on viime vuosina kirjoitettu paljon. Tietokirjailija Hannu Pelttarin tuore Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu  on yksi mielenkiintoisimmista, kuten oheinen Jarmo Mäkelän tekemä arvostelu kertoo. 

Pelttari kirjoittaa Kekkosesta urheilijana, urheilujohtajana ja valtiomiehenä. Urheilusta saatu elämänkokemus heijastui vahvasti pitkäaikaisen presidentin elämään.

Ensimmäiset dokumentit urheilijapoika Kekkosesta (s. 3.9.1900) ovat vuodelta 1911, mistä lähtien energinen koululainen osallistui koko lailla kaikkiin kotipaikkansa Kajaanin urheilurientoihin, yleisurheilun lisäksi ainakin hiihtoon ja jalkapalloon.

Viimeistään Tukholman olympiakisat 1912 virittivät yleisurheilusta suomalaisten valtalajin. Nuori Urho otti aktiivisesti osaa yleisurheilukilpailuihin läpi lajikirjon painopisteen ollessa juoksulajeissa sekä monin lajiyhdistelmin järjestetyissä moniotteluissa. Hämmästyttäviä, joskin miehen tulevaisuutta ennakoivia ovat nuorukaisen ensiaskeleet urheilun järjestöelämässä; 1914 Kajaanin Kipinän johtokuntaan, 1915 seuran tilintarkastajaksi ja 1916 puheenjohtajaksi, 1917 SVUL:n Kajaanin piirin sihteeriksi.

Metsätyönjohtajaisänsä mukana tukkisavotoiden kulttuuriin tutustuneesta, historiasta kiinnostuneesta innokkaasta lukijasta ja rikkaan mielikuvituksen omaavasta pojasta kasvoi myös aktiivikirjoittaja, josta dokumentteja löytyy vuodesta 1914 lähtien. 

Lukuisilla nimimerkeillä kirjoittanut nuori mies toi varhain esille muun muassa heräävää suomenmielisyyttään. Ensimmäinen maailmansota ja ajatus itsenäisestä Suomesta sai isänmaallisen kajaanilaisen pyrkimään jääkärikoulutukseen Saksaan syksyllä 1917, mikä komennus kuitenkin peruuntui. Suojeluskuntaharjoituksiin osallistunut nuorukainen palveli valkoisen Suomen sisällissotajoukoissa, niiden Kajaanin Sissi-Rykmentissä. Alkuvuodesta 1918 käynnistynyt sotaretki vei Kekkosen Kuopion, Varkauden, Mäntyharjun ja Helsingin kautta Viipuriin ja Haminaan johtamaan yhdeksän punaisen teloittamista. 

Tämä sotakokemus jätti selvät jäljet nuoreen Kekkoseen, jonka yhtenä johtoajatuksena niin urheilussa kuin valtiomiestehtävissä oli sopuun ja yhtenäisyyteen pyrkiminen. Kuten Pelttari yhteen vetää, Kekkonen oli kaksikymmenvuotiaaksi ehtinyt paljon; urheillut, kirjoittanut, sotinut, vakoillut kommunisteja (työskenteli EK:ssa, Etsivä Keskuspoliisi), riiannut tyttöjä sekä toiminut aktiivisesti suojeluskunnassa sekä urheiluseuroissa.

Vauhditonta kolmiloikkaa 972

Kekkosen aikuisurheiluvaihe osui ajankohtaan, jolloin hän opiskeli, siirtyi työelämään, perusti perheen sekä oli järjestöelämässä vaikuttajana hyvin aktiivinen ja laaja-alainen. Vuosina 1920-1930 Kekkonen otti osaa 14 vauhdittomien hyppyjen kisaan mukaan lukien peräti 219 yleisurheilukilpailuun. 

Tuon ajan kilpailumatkat tehtiin rautateitse ja matka Kajaanista Iisalmeen, Ouluun tai Kuopioon tai Helsingistä Hämeenlinnaan tai Tampereelle vei aikaa päivästä kahteen tai koko viikonlopun.

Viikonlopun kaksipäiväiset kilpailut pitivät usein sisällään lauantai-illan iltamat, joissa niissäkin parhaat urheilijat olivat tapahtuman päätähtiä. Päälajeissaan korkeushypyssä ja sadalla metrillä Kekkonen kilpaili kyseisinä yhtenätoista kautena 60 ja 42 kertaa. 

Ei liene sattumaa, että kainuulaisurheilijan ennätykset 185 ja 11,0 kirjattiin Lahden SM-kisoissa 23.-24.8.1924 kulta- ja hopeamitalin arvoisesti. Läpi urheilu-uransa Kekkonen toi usein esiin naiivin tuntuista mielipidettään, jonka mukaan todellista urheilua on vain osallistua kilpailuihin, ei harjoitella – kovin kiireisen nuoren miehen urheiluarkea kyseinen toimintamalli lienee kohtalaisesti leimannutkin. Pelttari kuten muutama muukin Kekkos-asiantuntija ovat vakuuttuneita, että Pariisin olympiakisoihin 1924 kunnianhimoinen korkeushyppääjä yritti tosissaan ja varmasti tiesi harjoittelun olevan tähän parasta lääkettä. Lähellä tuo haave olikin toteutua, Kekkonen voitti kyseisen vuoden olympiakarsinnan Helsingissä toukokuun lopussa tuloksella 180, Lahdessa hypätty 185 olisi olympiamatkaan riittänyt. 

Harmitustaan Suomen mestari ei koskaan tunnustanut, päinvastoin vähätteli asiaa morsiamelleen ja tulevalle puolisolleen Sylvi Uinolle Lahden SM-kisojen tiimoilta lähettämässään kirjeessä.

Kekkosen urheilufilosofia, yhteiskunnallinen aktiivisuus sekä 1920-luvun suorituspaikat ja -tekniikat huomioon ottaen hänen tuloksensa ovat kovia. Miehen kovan luokan urheilijalahjakkuuden sinetöi vauhdittoman kolmiloikan ennätystulos 972, sekin Pariisin olympiavuoden 1924 maaliskuulta. Valmennuskielellä kuvaten sopusuhtaisen solakka, 181 cm pitkä ja 69 kg painava kilpaurheilija Kekkonen oli perimältään hyvin lahjakas vahvajalkainen ja nopea voimantuottaja. 

Viime vuonna allekirjoittaja ällistyi kun Yle näytti Suomi 100 teemadokumentin, jossa 1970 kuvatussa pätkässä Kekkonen lenkkeili Seurasaaressa ja osoitti luontaista sporttisuuttaan tehden kivirappusissa hämmästyttävän voimakkaan ja ketterän ponnistuksen ylärappuselle. Tämä tapahtui aikana, jolloin läpi elämänsä aktiivisesti liikkunut Presidentti oli vähintään kolmen vuosikymmenen ajan rakentanut liikuntaharrastuksensa kestävyyspohjaisesta terveysliikunnasta, ulkolenkkeilystä ja hiihtämisestä.

Moninaiset työtehtävät EK:ssa, yltiösuomalaisuutta henkivät opiskelijayhteisöt, aktiivisena jatkunut kirjoittaminen ja vaikuttamisen halu kartuttivat luontaisen johtajan pääomaa läpi 1920-luvun edessä oleviin urheilun ja politiikan johtotehtäviin. Kekkosen viestit olivat ajankohtaisia, räväköitä ja yhteiskunnallisesti valveutuneita, olipa kyseessä urheilijoiden ruotsinkielisten nimien suomentamisesitykset, urheiluseurojen velvoite asettaa kunnallisvaaliehdokkaita, valtion rooli ja velvoitteet urheilussa, urheilun kansainvälisen edustamisen eheyttäminen, naisurheilun kehittäminen tai kansanurheilun tärkeys. 

Tuore perheenisä käynnisti varsinaisen urheilujohtajauransa elokuussa 1928 tullessaan valituksi SVUL:n (yleis)urheilujaoston puheenjohtajaksi. Maarit Tyrkön vuoden 1976 haastattelunauhoituksessa Kekkonen totesi itse, kuinka häntä jurppi olla urheilujaoston puheenjohtajana tiukassa SVUL:n talutusnuorassa. Nuori urheilujohtaja halusi itsenäisen lajiliiton ja pani vauhtia tapahtumakulkuihin, joidenka tuloksena syksyllä 1930 nuijittiin päätös, jossa Urheiluliiton ohella itsenäistyivät erikoisliitoiksi Hiihtoliitto, Voimisteluliitto, Pyöräilyliitto, Painiliitto ja Poikaurheiluliitto.

Kuuma Ruotsi-maaottelu pitkälle tauolle 1931, Paavo Nurmi ammattilaiseksi ja kilpailukieltoon olympiakisoissa 1932 

Pelttari taustoittaa laajasti Kekkosen ja Suomen Urheiluliiton Ruotsi-suhteita, jotka fokusoituivat eritoten vahvaan vauhtiin vuodesta 1925 päässeen maaottelukosketuksen katkeamisena 1931-1939 sekä Paavo Nurmen ammattilaiseksi julistamisena ja kilpailemisen kieltämisenä Los Angelesin olympiakisoja 1932 edeltäneessä IAAF:n kongressissa. Kekkosen nuorsuomalaiseen kasvuun liittyi moninaiset antipatiat Ruotsia ja ruotsalaisuutta kohtaan, lisäksi Ruotsista löytyi hänen arkkivihollinen, IAAF:n puheenjohtaja ja KOK:n jäsen, teollisuusmoguli Johannes Sigfrid Edström. 

Sääntöjen vastaisten kilpailupalkkioitten maksaminen oli jo 1930-luvun alussa Pohjanlahden molemmin puolin hyvin tunnettu salaisuus. Kekkonen ei hyväksynyt sitä, että omavaltainen Edström halusi käräyttää vain Paavo Nurmen ja siinä LA:n kongressissa onnistui. Maaottelutauko oli Kekkosen aikaansaannos, vahvan asemansa turvin puheenjohtaja sai tahtonsa läpi, vaikka maaottelu oli kummankin maan näkökulmasta hyvin suosittu, kiinnostava ja taloudellisestikin merkittäväksi kasvanut. Vuoden 1931 Tukholman maaottelun Suomen voittotunnelmissa (76-104) liiton puheenjohtajan bankettipuheen esitys maaottelutaosta oli yllättävä ja dramaattinen. Esitystään hän perusteli kansallistunnon ylikorostumisella urheilussa sopimattomalla tavalla. Lisäksi ruotsalaismedian paljolti kateudesta Suomen ylivertaisesti menestynyttä yleisurheilua kohtaan kummunnut kopea, pahimmillaan rasismin omainen isoveliasenne ärsytti Suomessa ja johti osaltaan maaottelun pitkään taukoon.

Vuonna 1936 vahvan urheilujohtajan vaikuttamisen ja vallankäytön eväät lisääntyivät merkittävästi poliittisten mandaattien myötä. Keväällä tohtoriksi väitellyt oikeustieteilijä nousi eduskuntaan Isänmaallista kansanliikettä (IKL) näkyvästi vastustaneella kampanjallaan. 

Lieneekö Berliinin olympiakisojen suomalaismenestys lisännyt nostetta kun tuore maalaisliiton kansanedustaja nimitettiin loppuvuodesta oikeusministeriksi, josta vaiheesta SUL:n puheenjohtajuutta oli edessä yksitoista vuotta. Tarkat kuvaukset niin valtiomies Kekkosen työurasta kuin aktiivisuudesta Urheiluliiton arjessa – esimerkkeinä kansainvälisten urheilusuhteitten ylläpito ja rakentaminen, kilpailukalenterin kokoaminen ja piiloammattilaisuuden suitseminen, urheilijoiden viinankäyttö, naisurheilun asema tai piiri- vaiko aluetoiminnan painottaminen – vahvistavat käsitystä Kekkosesta energisyyden, aikaansaavuuden ja ajankäytön mestarina.

 

kekkosen_kisat_takakansi.jpg

Kekkonen ajoi Suomen urheilun eheyttämistä

Puheenjohtajan poliittinenkin valta oli vaikuttamassa Saksan ripeään mukaan tuloon kolmimaaotteluun Suomi-Ruotsi-Saksa Helsinkiin syyskuussa 1940. Historiankirjoittajat katsovat urheilullisesti upealla tapahtumalla olleen merkitystä Suomen ja Saksan jatkosodan liittolaisuuden edistämisessä. Saksalaiset hakivat Suomelta ja Kekkoselta tukea vuoden 1942 hankkeelleen uudesta Euroopan Urheiluliitosta, joka jäi kuitenkin toteutumatta.

Sotavuosien loppuun mennessä Kekkosen vihalistalta olivat poistuneet ruotsalaiset, ryssät ja kommunistit, mikä vaikutti hänen varautuneisiin, jopa huonoihin väleihin keskusjärjestön SVUL:n oikeistolaiseen johtoon. Valtiomiessarjaan nousevan vaikuttajan poliittisella toiminnalla ja urheilujohtamisella oli loogiset yhteytensä. Tunnetusti poliittinen punamulta ja Suomen urheilun eheyttäminen (SVUL vs. TUL) ovat esimerkki Kekkosen läpi uran voimakkaasti ajamista missioista.

Urheiluliiton johdosta kainuulainen savottajätkä ei lähtenyt syksyllä 1946, jolloin hänen vastustajansa perustelivat erovaatimusta puheenjohtajan railakkaalla juopottelulla kyseisen vuoden Ruotsi-ottelun päättäjäisissä, vaan teki sen seuraavana syksynä omin ehdoin.

Pelttarin yksityiskohtaiset henkilösuhdekuvaukset Kekkosen lähipiiristä urheilussa sekä urheilussa ja politiikassa avaavat osaltaan lukuisia ajatusketjuja, joidenka myötä hahmottuu Presidentin yli puolivuosisatainen vaikuttaminen Suomen urheiluun. Tasavallan Presidentiksi tultuaan (1956) Kekkonen seurasi, otti kantaa ja edisti monia suomalaisen urheiluelämän hankkeita. Rooman Olympiakisojen (1960) alla hän pyrki hyvin aktiivisesti vielä kerran eheyttämään suomalaista urheilua, ajankohtaisena motiivinaan saada Roomaan paras mahdollinen joukkue.

Vihkiessään Jyväskylän Yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan laitosrakennusta syksyllä 1971 radikaali vaikuttaja havahdutti urheiluväen ja -median. Presidentin mukaan urheilu oli jumiutunut perinteisiin muun yhteiskunnan rientäessä uuteen, urheilujärjestöissä vallitsi ummehtunut ja sisäsiittoinen päätöksenteko, oikeistolainen urheilujohto pakoili edelleen yhteiskunnallista vastuutaan sekä kuntoliikuntaa tuli edistää elämänkaari- ajatuksella.

Kansainvälisen Olympiakomitean KOK:n epädemokraattisuutta vastaan hän hyökkäsi ehdottamalla KOK:n tehtävien siirtämistä YK:n Unesco-järjestölle. Oikeiston moittima ja vasemmiston kiittämä sporttipuheeksi nimetty sanansäilä koostui niin vanhoista traumoista kuin viisaan valtiomiehen kaukonäköisyydestä.

Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu piirtää loogisen ja moniulotteisen kuvan siitä, kuinka teoksen päähenkilö oli kajaanilaisen koulupojan vuosistaan lähtien laaja-alainen toimija urheilussa ja kuinka urheilun korkeakoulu kouli häntä politiikan moninaisille pelikentille – koukuttava lukuelämys.

Jarmo Mäkelä 

30.11.2018 - 15:22