Kummiurheilijat

H-hetken kummiurheilijat ovat seiväshyppääjät Minna Nikkanen ja Eemeli Salomäki. Alta voit lukea kummien koululiikuntamuistoja.

 

Seiväshyppääjä Minna Nikkanen: Koululiikuntamuistoja

Liikunta on ollut aina yksi minun lempi kouluaineistani. Olen aina pitänyt eniten oppiaineista, joissa saa toteuttaa itseään. Lajilla ei ollut minulle väliä, vaan sekä joukkue- että yksilölajit olivat mieleeni. Itse asiassa koululiikunnan parhaita puolia oli juuri yksilö-ja joukkuelajien vuorottelu sekä lajien laaja kirjo! 

Parhaiten koululiikunnasta mieleeni ovat jääneet koulujen väliset kilpailut niin yleisurheilussa kuin jalkapallossa sekä pesäpallopelit. Pesäpallopeleissä saimme useimmiten koottua hyvin tasaväliset joukkueet, jolloin pelaamien oli hauskinta. Sillä ei ole myöskään mitään väliä tuleeko valituksi ensimmäisten vai viimeisten joukossa, sillä kaikki osallistujat ovat tärkeitä lopputuloksen kannalta. Jalkapallossa olin usein mukana poikavaltaisessa joukkueessa. En ole koskaan ollut hyvä jalkapallossa, mutta nopeudellani pärjäsin muiden mukana. 

Yleisurheilukilpailuissa olin omimmillani. Osallistuin useimmiten hyppylajiin sekä viestijuoksuun. Oli aina mahtava juosta viestiä, kun kaikki muut kannustivat kentän laidalla. Ja mikä ehkä parasta näissä koulujenvälisissä kilpailuissa oli se, että tapasi uusia kavereita muista kouluista. Kavereista, joista tuli luokkakavereita seuraavana vuonna yläkoulussa!

Myös minulta löytyi inhokkilajeja, joista en niin paljon pitänyt. Muun muassa uinti viileässä vedessä ei ollut mieleeni, mutta silti olin aina täysillä mukana. 

Kävin alakoulun pienessä Someron Ollilan koulussa, jossa totuimme toisinaan liikkumaan välitunneilla lähes koko koulun oppilaiden voimin. Milloin pelasimme mustaa miestä, kävimme pukkitaistoa, hypimme hyppynarua tai twistiä, pelailimme jalkapalloa tai keinuimme. Usein saatoimme sitoa monta hyppynarua peräkkäin, jolloin mahdollisimman moni pystyi osallistumaan hyppelyyn. Narun pyörittäjiä tietenkin vaihtelimme tiheästi.

Tärkeintä on osallistua ja opetella uutta. Kaikkea ei tarvitse valmiiksi osata. Nauttikaa liikkumisesta ja harrastakaa monipuolisesti!”

 

Seiväshyppääjä Eemeli Salomäki: Koululiikuntamuistoja

Ensimmäisestä luokasta lähtien pidin liikunnasta ja varsinkin liikuntatunneista todella paljon. Odotimme aina luokkakavereiden kanssa sitä, koska oppitunti loppuisi, ja saman tien kellon soidessa ryntäsimme kesäisin kentälle pelaamaan jalkapalloa ja talvisin vuorenvalloitusta ja muita pelejä.

Liikuin paljon myös vapaa-ajallani. Alueella, jossa nuorena asuin, oli paljon samanikäisiä lapsia, joiden kanssa meillä ei oikeastaan ollut muuta tekemistä kuin pelata erilaisia pelejä. Suosikkipelini oli (ja on edelleen) poliisi ja roisto, koska siinä sai juosta niin paljon kuin halusi ja piiloutua poliiseilta tai olla jossain väijymässä roistoja.

En ollut ala-asteikäisenä hyvä liikunnassa ainakaan opettajien numeroiden perusteella. Liikunnannumeroni ala-asteella oli aina 8. Olin sen verran pienikokoisempi kuin muut ikäiseni, etten pärjännyt voimaa vaativissa lajeissa. Tykkäsin kuitenkin aina yrittää, enkä koskaan luovuttanut.

Muistan vielä kuin eilisen päivän, kun olin viidennellä luokalla ja koulujen väliset viestikilpailut olivat tulossa. Minulla oli ollut käsi kipsissä koko kesän, koska putosin puusta ennen koulujen loppua ja käteni meni todella pahasti poikki. Liikuntakielto ulottui koulukohtaisten karsintojen yli, joten en päässyt juoksemaan liikuntatunnilla 60m aikaani, joka olisi vaadittu joukkueeseen pääsyä varten. En siis päässyt joukkueeseen, ja se harmitti minua todella paljon, koska tiesin olevani kouluni viiden nopeimman joukossa. Sain kuitenkin uuden mahdollisuuden, kun vuorossa olivat koulujen väliset maastojuoksukilpailut. Juoksin karsinnoissa sydämeni kyllyydessä ja pääsin kouluni joukkueeseen.

Odotukseni olivat korkealla, kun astelin virallisten kilpailujen lähtöviivalle. Sain hyvän startin ja edelläni oli vain yksi poika. Sitten perässäni juossut isompi poika potkaisi minulta vahingossa tai tahallaan jalat alta ja kaaduin suoraan kipsissä olleen käden päälle ja siitä naamalleni hiekalle. Käsiini, naamaani ja jalkoihini tuli useita haavoja hiekasta. Se sattui valtavasti ja jouduin jättämään kilpailun kesken. Ei riittänyt tunti eikä kaksi itkua sen jälkeen, mutta onneksi selvisin kaatumisesta ilman vakavampia fyysisiä kolhuja. Tämän jälkeen päätin, että en enää ikinä juokse niin hiljaa, että joku voittaisi minut.

Aloitin melkein heti kilpailujen jälkeen yleisurheilun. Pidin alkuun pitkänmatkanjuoksusta ja pärjäsinkin siinä kohtalaisesti. Lajikseni valikoitui kuitenkin seiväshyppy, koska siinä saa lentää korkealla kuin supersankari.

Toivonkin kaikkien lapsien ja nuorien ymmärtävän, että tärkeintä ei ole voitto, vaan se kuinka jaksaa yrittää. Kilpailun voittaja ei välttämättä ole ainoa voittaja, vaan se, joka voittaa itsensä, on aina VOITTAJA!

Jaksa yrittää, usko itseesi ja harjoittele, niin sinustakin voi joskus vielä tulla lajissasi Suomen paras. Ole oman elämäsi supersankari!